Hidas elämä nopeutuu

Eilen unettomana pyöriessäni rupesin miettimään tämän blogin nimeä ja nykyistä tilannetta. Ennen oli tosiaan niin, että elin ikäänkuin hitaampaa elämää kun saatoin vain keskittyä Junnun kasvun ja ihmeellisyyden ihmettelyyn ja hoidella poikaa lähinnä kotosalla. Ero työssäkäyvään arkeen oli suuri kun päivärtyhmi muotoutui pojan rytmin mukaan, kalenteri oli varsin tyhjä ja päivisin sai nauttia pitkistä yksinoloista päiväunien ajan. (No toki silloin piti tehdä kotitöitä mutta muutoin oli rennompaa). Nyt tilanne ei minusta ole enää sama eikä elämä muutenkaan enää niin hidasta.

Toki saan edelleen elää Junnun rytmin mukaan, mutta samalla kun pojan taidot kehittyvät, on hänestä tullut yhä nopeampi ja vaativampikin. Enää ei riitä leppoisa päivä kotona omien lelujen parissa. Tai jos riittää niin viimeistään seuraavana päivänä seinät alkavat kaatua päälle ja kaikki kiukuttaa. Nyt täytyy käydä puistoissa, ulkoilemassa ja tapaamassa muita lapsia erilaisissa yhteyksissä, muuten poika ei ole tyytyväinen.

Elämän rytmi on siis muuttunut ja äidin on taas opittava sopeutumaan. Hyvähän tämä on sikäli, että näin tulee kevyempi mahalasku työelämään ensi syksynä, mutta koville välillä ottaa kun totuin jo niin erilaiseen. Ei tämän ikäiseltä pojalta voi vaatia että hän jaksaisi pitkään vain yhdessä paikassa äidin kanssa nököttää ja virkistäväähän se on kun saa nähdä muitakin ihmisiä. Sadepäivinä, flunssaisena tai muutoin vain laiskoina päivinä sitä vain on vaikeampi saada itseään pois kotoa. Töihin on jotenkin selkeämpi lähteä. Sinne mennään aina tiettyyn aikaan, vaihdetaan selkeästi paikkaa, vaatteita ja siihen liittyy muutenkin erilaisia siirtymäriittejä, mutta kotoa on vain jotenkin raa'asti revittävä itsensä toimintaan välistä. Ymmärtääköhän kukaan mitä ajan takaa?

Toki elämme edelleen aivan eri temmossa kuin valtavirta täällä pääkaupunkiseudulla. Aika on edelleen meille aivan eri käsite. Suurimmaksi osaksi elämää voi suunnitella ajatuksella, mitä tekee aamupäivällä, iltapäivällä tai illalla. Ei siis tarkkoja kellonaikoja tai minuuttiaikatauluja vaan jako vain siihen, mitä tekee ennen päiväunia, niiden jälkeen ja illalla kun mies on (toivottavasti) tullut kotiin. Jos joukossa on päiviä jolloin aikataulu on tiukka ja kelloakin joutuu vilkuilemaan, tarvitsen niistä toipumiseen pari löysempää päivää. Kaikkeen tottuu niin kovin nopeasti enkä halua saavutetuista eduista luopua hoitovapaallani ;)

Nyt kun käymme aktiivisemmin asukaspuistoissa, perhekahviloissa ja muissa vapaamuotoisemmissa äitien ja lasten tapaamisissa, olen paljon miettinyt sitä, miten omaa lasta ja toisaalta muidenkin lapsia pitää leikeissä ohjata. Totuushan on, ettei tämän ikäinen vielä osaa leikkiä toisten lasten kanssa, vieressä kyllä on kiva leikkiä muttei toista oikein vielä ymmärretä toisena ihmisenä eikä yhdesä leikkiminen siksikään onnistu. Kahnauksia sattuu kun lapset haluavat saman lelun tai eivät ole ihan yksimielisiä siitä miten leikitään. Jos ei istu ihan vieressä tarkkailemassa (varsinkin mun huonon näön takia) ei kaikkia juttuja ehdi edes huomaamaan mitä lapset toisilleen tekevät enkä tiedä onko tarpeenkaan. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, mutta pelkän aina, että olen liian lepsu tai minulta jää näkemättä jokin isompi huono käytös. Muutoinkin on mielenkiintoista seurata kuinka eri perheissä lapsilta sallitaan niin eri asioita. Siinä on aina hyvä pysähtyä itse miettimään, miksi itse sallii tai ei salli jotakin. Omien toimintatapojen tuuletus on aina suotavaa.

Junnun vauhdin kasvaessa omat näköni rajoitteet alkavat näkyä entistä selvemmin. Kuten olen aikaisemmin maininnut olen näkövammainen mutta se ei mitenkään näy minusta ulospäin. Tämä aiheuttaa varmasti monen ihmisen mielestä kummallisia tilanteita ja oma huumorintaju on niissä kovalla koetuksella. Vakiojuttu on, että nykyään aina käydessämme kirjastossa kadotan Junnun. Kirjastossa on kivoja lasten leluja ja muita millä Junnu tykkää puuhailla sen aikaa kun etsin hänelle kirjoja. Vilkuilen aina välillä häntä, mutta kun hän menee yli 10 metrin päähän minusta leikkimään, en häntä enää näe. Viimeksi olin jo aika paniikissa kun en vain nähnyt häntä missään. Lähdin sitten järjestelmällisesti kartoittamaan lasten osastoa ja kävelin ympärilleni vilkuillen läpi jokaisen hyllyrivin. Kun en vielä tämän pujottelunkaan jälkeen Junnua löytänyt aloin olla jo todella paniikissa. Juuri kun olin säntäämässä aulaan, huomasinkin Junnun istuvan tyytyväisenä sohvalla jotain kirjaa lukemassa. Hänellä oli niin sohvan värinen paita, etten ollut häntä nähnyt. Siinä hän oli varmaan koko ajan istunut ja seurannut äidin pujottelua. Mahtoi muista ihmisistä olla erikoisen näköistä toimintaa mutta minkäs teet... Todella ikävää on myös se, etten näe tuttujen äitien kasvoja ja puistossa yms. liikkuessani vaikutan varmasti tympeältä kun en tule juttelemaan. Välillä on niin yksinäinen olo tämänkin takia kun ei ehdi kehenkään kunnolla tutustua.

Uupumusta ja lupauksia syksyyn

Junnu luopui tuteista melkein kuukausi sitten. Itse laittoi ne muovipussiin ja vei roskikseen. Vain parina ekana iltana kysyi tuttia mutta ei siitä mitään varsinaista kiukkua edes tullut joten sikäli varmaan oikeaan aikaan tutit pois otettiin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei Junnu osaa nukahtaa ilman sitä oikein vieläkään. Nukahtaminen ja nukkuminen onnistuu vain meidän sängyssä ja aamuisin poika herää aivan liian aikaisin vain siksi, kun ei jotenkin osaa rauhoittua vähän havahduttuaan. Aamut ovat yhtä helvettiä ja äidiltä alkaa olla patterit todella lopussa. Poika on niin kiukkuinen ja väsynyt koko aamupäivän ja ainakin ensimmäinen hereilläolo tunti on pelkkää itkua ja kränäämistä. Mikään ei tunnu auttavan, en vain saa sitä enää nukahtamaan enkä toisaalta heräämäänkään kunnolla.

Tähän asti Junnu on ollut niin hyväntuulinen herätessään klo 9 aikoihin ja nyt kaikki on päälaellaan. Minäkään en ole mikään aamuihminen vaan tarvitsen vähän omaa aikaa / hitaan rauhallisen aamun jotta pääsen kunnolla käyntiin. En tiedä kauanko tämä kestää tai kuinka kauan tätä vielä kestän itse. Olin varautunut siihen, että yöt saatavat olla rikkonaisia ja poika kiukkuinen tutin puuttuessa, mutta sitä en uskonut että poika nukkuu vähemmän ja on aina väsynyt. Päinvastoin luin jostakin, että yöunien pitäisi parantua kun tutti jää pois.

* * * * * *

Inhoan syksyn alussa tai vuoden vaihteessa tehtäviä elämäntapamuutoksia ja -lupauksia, mutta nyt olen sortunut sellaisiin itsekin. Kirjataan ne nyt tähän oikein julkisesti niin en pääse niistä niin helpolla lipeämään :)

Koko kesän olen katsonut telkkarista käytännössä vain uutiset ja ajankohtaisen kakkosen. Aluksi tuntui todella tyhjältä kun arjesta puuttui niin suuri tekijä, mutta sitten siihen tottui. Nyt, kun kaikki perussarjat starttailevat huomaankin, etten enää niitä tarvitse. Maanantaina katsoin Salkkareita ja totesin, että olen jotenkin kasvanut (VIIMEIN) siitä ohi enkä todellakaan ole kiinnostunut, mitä henkilöille jatkossa tapahtuu. Olen siis seurannut sarjaa alusta asti hyvin tiiviisti, nyt lopetan. Juoni on mennyt niin kummalliseksi, sairaaksikin paikkapaikoin etten enää kaipaa moista elämääni.

Saas nähdä kuinka muiden ohjelmien seuraamisen kanssa käy. Todennäköisesti alan suurinta osaa vanhoista seuraamaan edelleen, mutta hyvä olisi, jos jonkun muunkin saisin jätettyä taakseni. Kun nyt olen nähnyt kuinka hyvin elämästä selviää ilman tv-ohjelmien virtaa niin ehkäpä pääsen eroon jostakin muusta roskasta. Tai ehkä elämästäni ei vaan enää puutu sitä jotain mitä höttöohjelmien katselu on täyttänyt.

Toinen lupaukseni liittyy surkeaan itsehillintääni. Olen itselleni vannottanut, että minun täytyy oppia hillitsemään itseni paremmin Junnun kanssa. Minä olen se aikuinen osapuoli ja vaikka minua kiukuttaa, minun ei sitä tarvitse aina näyttää. Jostain syystä mun on kauhean vaikea peittää tunteitani noin niin kuin ylipäätäänkin ja haluaisin aina saattaa kaiken kansan tietoon, kun olen vihainen, onnellinen, kärsimätön, pettynyt jne. Lapsen kanssa tästä pitäisi päästä eroon. Tämä ei tarkoita sitä että sallisin lapselta kaiken ja vain kehuisin, vain sitä että voisin sivistyneesti kieltää ja torua kun siihen on aihetta, enkä tiuskisi ja jyrähtelisi ihan pienistä välillä. Kiristän itseäni karkeilla tässä asiassa, jos menetän hermoni ei ole lupa ostaa seuraavan kerran karkkia jne. Katsotaan toimiiko ja onko itseuroskinnasta mitään hyötyä :)

Liinoja ja vaatteita

Olen höyrähtänyt pahasti keskustelupalstojen maailmaan ja joudun oikein ajatuksella rajoittamaan omaa nettiaikaani niin, ettei ylilyöntejä pääsisi enää tapahtumaan. Voisin viettää vaikka koko päivän ysv nimisellä ekohenkisellä ja lapsimyönteisellä keskustelupalstalla lukien muiden juttuja ja kommentoiden /kysellen. Taisin jäädä kunnolla koukkuun tuohon sivustoon kun etsin uutta pitkää kantoliinaa sieltä myyntipalstoilta monta viikkoa. Hurahdin liinajuttuihin ja sitä kautta sitten muuhun keskusteluun.

Kantoliinat on kyllä ihan mahtava juttu. Taas on pakko hehkuttaa. Niitä on niin paljon erilaisia kankaita, värejä ja kuvioita että joka tilanteeseen ja makuun varmasti löytyy omansa. Liinoja on monenkokoisia ja niitä voi sitoa erilaisilla solmuilla niin eteen kuin taakse selkäänkin. Itse olen nyt opetellut sitomaan selkään ns. muumiosidontaan Junnua Lana merkkisellä viininpunaisella 4,5metriä pitkällä liinalla. Nyt sidonta onnistuukin jo aika hyvin ja tälla tavoin Junnua jaksaa kantaa yli tunninkin. Toisena liinana tällä hetkellä meillä on jonkun itse tekemä neliöliina (wrap conversion) jolla sidonta onnistuu hyvin nopeasti. Sillä en ihan noin pitkään jaksa Junnua enää kantaa, mutta se onkin omiaan lyhyemmillä matkoilla kun mahtuu pieneen tilaan eikä ole ihan noin pitkä kuin tuo Lana. Ensi viikolla meille kotiutuukin sitten uusi käytettynä ostettu liina. Se on Didymoksen mauvein geckot eli sellainen puuvillainen lila liina jossa on liskojen kuvia. Se on vähän Lanaa pitempi ja ymmärtääkseni myös ohkaisempi tai ainakin pehmeämpi. Malttamattomana odottelen postia.

Liinailussa parasta on se kun saa pojan niin lähelle itseään. Se läheisyyden ja rakkauden tunne on niin sanoinkuvaamaton. Lisäksi siinä kantaessa on helppo jutella pojan kanssa kaikenlaisia, esitellä ympäristöä ja lauleskella. On superkätevää kun on molemmat kädet vapaana eikä tarvitse etsiä aina hissiä tms. rattaille sopivaa reittiä. Lisäksi on ihana aina huomata, kuinka Junnu rauhoittuu kun pääsee liinaan ja oikein nauttii läheisyydestämme esim. minua silittelemällä tai painautumalla minua vasten. Puistosta lähdettäessä usein ollaan vahvasti eri mielisiä lähdön ajankohdasta, mutta kun nostan rääkyvän pojan selkään liinakyytiin, hän rauhoittuu hyvin nopeasti.

****

Keskustelupalstoilta sain herätyksen vaateostoksiin. Ymmärsin, että syksyn ja jopa jo talvenkin, vaatteet pojalle pitäisi ostaa nyt. Olen erittäin helposti höynäytettävissä moniin joukkohysterioihin ja ehkä tämä nyt on taas sitä, mutta vaatteet tuleviin kausiin olisi nyt hankittava selvästikin. Viime talvena huomasin aivan liian myöhään, ettei kaupoissa enää myydä talvivaatteita ja kesällä kävi sama juttu, kun etsin hellevaatteita pojalle kesäkuussa, joka paikasta sanottiin jo, että ovat lopussa eikä uusia enää tule. En ymmärrä kauppojen käytäntöä lainkaan ja tämä asia stressaa mua välillä. Haluan ostaa talvivaatteita talvella ja syysvaatteita syksyllä. En halua miettiä kesällä minkä kokoinen Junnun jalka mahdollisesti on ensi talvena tai mahtuuko välikausihaalari hänelle koko syksyn. Jos talvirukkaset menevät rikki tai kenkä jää pieneksi, haluan ostaa vaatteen silloin kun sitä tarvitaan. Toki joitain vaatteita löytyy kaudenkin aikana, mutta silloin on aina tyydyttävä rippeisiin ja hajakokoihin eikä ainakaan mitään halvalla saa. En ymmärrä tällaista kaupankäyntiä enkä tiedä mistä tämän on saanut alkunsa. En tiedä ketä tämä palvelee ja miksi.

Voiko itseä muuttaa tietoisesti?

Yksi vakiomietteiden aiheeni on se, kuinka paljon itseä pystyy muuttamaan. On tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, jotka istuu niin tiukassa, ovat niin osa minua ettei niitä pysty enkä toisaalta haluakaan muuttaa. Mutta monet kokemukset, tapaamamme ihmiset ja oppimammekin muuttavat meitä kuitenkin aina jonkin verran ihmisenä. Lisäksi nykyään niin yleinen keittiöpsykologia kovasti koettaa vakuuttaa, että sisäinen muutos ja kehitys on mahdollista etenkin itsetutkiskelun ja tietoisen kehittämisen avulla. Mutta onko todella näin?

Aika ja ikä ovat ne, jotka ovat minua eniten muuttaneet Selvittyäni karmeasta murrosiästä ja sen tunnemyräköistä, olen vähitellen oppinut tuntemaan kuka oikeastaan olen ja mitä haluan. Monet kokemukseni ja elämänvaiheeni kuten yksin asuminen, erilaiset työt ja tietenkin lapsen saaminen ovat muuttaneet minua eniten. Tähän asti tuntuu, että olen muuttunut "paremmaksi" jotenkin tasapainoisemmaksi ja viisaammaksikin, mutta en sitten tiedä onko tämä pelkkää itsesumutusta. Varsinkin työni kautta olen päässyt tutustumaan niin monenlaisiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin, että uskon myös heidän vaikuttaneen siihen, millainen olen tänään. Lähes kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä voi oppia jotain, on vain kykse siitä onko itse riittävän avoin ja vastaanottavainen kuulemaan ja ymmärtämään.

On suuntia, joihin haluaisin kehittyä, mutten tosiaan tiedä, onko se mahdollista. Toki muutoksen ensiaste on se, että tiedostaa omat heikkoudet ja näkee tavoitteen mihin pyrkiä, mutta voiko omaa tapaa reagoida tilanteisiin noin vain tietoisesti lähteä muuttamaan? Otetaan esimerkki niin pointtini terävöityy.

Olen äärimmäisen kriittinen ja negatiivinen ihminen. Ikävä kyllä koulutukseni eli historian opintoni yliopistossa vain vahvistivat tätä luonteenpiirrettäni. Historioitsijanhan on epäiltävä jokaista käyttämäänsä lähdettä ja oikein suurennuslasin kanssa etsittävä epäjohdonmukaisuuksia ja aukkoja. Myös opettaja opinnoissa korostettiin, onneksi tosin vähän lievemmin, kriittisyyttä ja sieltä nappasin reflektoinnin ja itsetutkiskelun osaksi normaalia ajattelutapaani.

Opinnoissa tästä luonteenpiirteestä oli apua, mutta perusarkielämässä siitä tuntuu olevan vain haittaa. Näen asioissa aina ensimmäisenä niiden heikkoudet ja negatiiviset puolet. Kun tulen kotiin, en huomaa kuinka sielä on imuroitu tai tiskattu vaan näen mitä kaikkea mies on jättänyt siivoamatta ja takerrun niihin, ne on vain pakko mainita vaikka kuinka koetan laittaa kieleni solmuun sillä ne vain häiritsevät niin paljon. Kun urheilen, huomaan vain kaikki epäonnistuneet suoritukset ja jään märehtimään niitä. Ja esimerkkejä löytyisi loputtomiin niin oman kuin muidenkin toiminnan arvostelusta siihen, näenkö lasissa olevan vielä puolet jäljellä vai puolet jo juotuna.

Itsekritiikkini häiritsee omaa toimintaani ja heikentää jopa itsentuntoani. En löydä omasta toiminnastani, itsestäni niin paljon hyvää kuin ehkä olisi syytä. Tästä hyvä esimerkki on taannoinen kehityskeskustelu työpaikassani. Työantajani katsoi täyttämääni itsearviointilomaketta ja totesi: "tämä tehdään nyt kyllä kokonaan uudestaan kun olet arvioinut itsesi ihan alakanttiin. Et sinä nyt näin huono ole". Yritin arvioida itseäni uudelleen positiivisemmin, mutta silti pomoni laittoin osaamiseni yleensä aina yhtä astetta positiivisemmaksi kuin minkä itse sanoin. Ensimmäiseksi kehittämistavoitteekseni sain jo silloin, vuonna 2008 itsekriittisyyden vähentämisen, mutten ole siinä vieläkään onnistunut.

Haluaisin olla positiiivisempi jo siksi, että voisin antaa ihmisille enemmän positiivista palautetta ja näyttää heille, kuinka ihania ja hyviä ovat. Maailamssa on paljon kaunista ja hyvää ja haluaisin nähdä ne mieluummin kuin kaiken väärän ja ruman. En siis tiedä miten saisin nämä vääristävät lasit vaihdettua ja maailmankuvani uudenlaiseksi, mutta pakko on yrittää. "Tuomioni" tulee niin automaattisesti ja nopeasti, että pitäisi jotenkin oppia katsomaan toisin, odottamaan hetken ennen kuin avaa suunsa. Positiivisia asioita joutuu keksimällä keksimään välillä, mutta ehkä sen työn kautta saavutan vähitellen kehitystä. Vai mitä luulette?

En pelkää vaan vastustan lisäaineita

Tiede-lehden artikkeli Pelkäätkö e-koodeja (Tiede 7/2011) sai minut jälleen kerran huokailemaan ja ärtymäänkin nykymenosta ruokateollisuudessa. Artikkeli oli harvinaisen yksipuolinen ja pinnallinen kyseisen lehden jutuksi joten haluan sitä hieman tässä käydä läpi vasta-argumentein.

Jutun alussa käytetään paljon palstatilaa sen todisteluun, ettei lisäaineeton ruoka tarkoita terveellistä ruokaa ja koko hypetys lisäaineiden välttelystä on siksi jotenkin tyhmä muoti-ilmiö. Tässä mielestäni laitetaan väärät asiat vastakkain. En usko että monikaan lisäaineita karttava luulee että vain niiden avulla ruoasta tulee epäterveellistä tai ettei tarvitse syödä monipuolisesti ja terveellisesti jos välttää lisäaineita. Kyse on mielestäni aivan muusta. Toki lisäaineettomuus tekee ruoasta terveellisempää, mutta ennenkaikkea vastustan niitä siksi, etten halua tulla huijatuksi. Tällä hetkellä ruokateollisuus sumuttaa niin pahasti meitä kuluttajia kun väittää ruokiensa olevan aidoista raaka-aineista, tuoreita, vastapaistettuja jne. Se on minusta törkeää ja jo siksi haluan pitää meteliä lisäaineista. Tuoremehu ei ole tehty vastapuristetuista hedelmistä jos se on tehty 11kuukautta sitten, leipä ei ole paistettu myymälässä jos se on vain lämmitetty siellä, lihapullat eivät ole lihapullia jos niissä ei ole oikeaa lihaa eikä ole reilua kutsua tuotetta vadelman makuiseksi jos se ei sisällä lainkaan vadelmaa vaan vain aromeja.

Uskon kyllä myös, että lisäaineet ovat terveysriski, mutta terveyden kannalta ensisijaisen tärkeää on miettiä, kuinka paljon sitä ruokaa itseensä ahtaa ja kuinka monipuolisesti syö. Lisäaineiden terveysvaikutukset on niin kiistanalainen asia, ettei siitä maalikko oikein ota selvää. Tiede lehdessä tutkimukset ohitettiin mielestäni turhankin vähillä maininnoilla. Tutkimuksia on tehty paljon, mutta ongelmana on se, että niitä rahoittaa aina jokin taho jonka puolueellisuutta voi vastapuoli tarvittaessa aina arvostella. Lisäksi on fakta, ettei pitkäaikaisia vaikutuksia voida kunnolla ihmisillä tietää.

Pahin terveysriski liittyy mielestäni lisäaineiden yhteysvaikutuksiin. Kun käytössä olevia lisäaineita on nyt yli 300, ei tutkimuksissa pystytä millään selvittämään, mitä vaikutuksia monen lisäaineen yhtäaikaisella käytöllä ihmiseen on. Tätä on toki pyritty tutkimaan ja saatukin muutamia varsin huolestuttavia tuloksia mm. väriaineiden ja muiden lisäaineiden yhteisvaikutuksista lasten oppimiseen ja ylivilkkauteen. Kun keskiverto ihminen länsimaissa popsii 6-7kg (!!!!!!) lisäaineita vuodessa, syntyy siitä varsin mielenkiintoinen coctail, joka mielestäni ei voi olla vaikuttamatta.

Tiede-lehdessä argumentoitiin myös, että moni lisäaine on peräisin luonnosta tai muutoin tarpeellinen ruoassa. Toki luonnosta löytyviäkin on, mutta usein ne silti tehdään teollisesti eikä niiden olemassaolo vähennä muiden lisäaineiden vaarallisuutta. Lisäaineissa on tosiaan monia tärkeitäkin juttuja kuten vitamiineja jne, mutta uskon, että jos vain syömämme ruoka olisi puhtaista ja oikeista raaka-aineista tehtyä, ei ruokaan tarvitsisi lisätä mitään vitamiineja tai muita terveyttä edistäviä lisiä. Nyt ruoassa on niin paljon höttöä, aineita joita sinne sekoitetaan jotta säästetään raaka-aine kustannuksissa ja joiden mauttomuutta joudutaan korvaamaan uusilla lisäaineilla, että se ei yksistään ole riittävän ravitsevaa. Säilöntäaineet ovat ehkä kaikkein hyväksyttävin lisäaineryhmä mielestäni, mutta niitäkin voitaisiin selvästi vähentää. On mielestäni täysin turhaa, että tuotteen hyllyikä on vuoden. Jos kaupan ja tukkuliikkeiden ketjut olisivat yksinkertaiemmat, saisimme tuoreempia tuotteita kauppaan ja kierto olisi nopeampaa, ei säilöntäaineita tarvitsisi joka ruokaan tuupata.

Tiede-lehdessä myös kirjoitettiin, että lisäaineiden vaarallisuutta tutkitaan ja valvotaan jatkuvasti ja jos terveysriskejä ilmenee, aine voidaan kieltää. Näin toki onkin ja hyvä niin, mutta rattaat ovat vain kovin kankeat ja teollisuuden lobbareiden ohjailtavissa. Hyvänä esimerkkinä voisi käyttää atsovärejä, jotka olivat mm. Suomessa ja Ruotsissa kiellettyjä vaarallisuutenva vuoksi kunnes EU yhdenmukaisuuden nimissä käski kaikkia jäsenmaitaan hyväksymään ne. Nyt siis yhtäkkiä voimmekin näitä aineita syödä, vaikka tutkimustulokset eivät ole mihinkään muuttuneet ja monessa muussa maassa kuten Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ne ovat edelleen kiellettyjä. Osaisiko joku lukijoistani muuten sanoa, miksi niin moni lisäaine on kielletty Australiassa ja Uudessa-Seelannissa? Onko siellä ruoan arvo erilainen?

Lehden loppukaneetin toteama, että lisäaineiden poisjättäminen ajaa vain ojasta allikkoon on myös varsin mustavalkoinen ja yksipuolinen näkökulma. Toki natriumglutamaatti korvataan liian usein suolalla, mutta ei tämän pitäisi vähentää tarvetta lisäaineiden poisjättämiselle. Kyse on ihmisten ruoanlaittotaidosta ja tietämyksestä ja toisaalta myös makutottumuksista. Jos emme osaa käyttää yrttejä ja muita loistavia lisäaineettomia mausteita, turvaudumme tuttuun suolaan. Tässä lienee valistuksen ja totuttelun paikka.

Lähteenä tässä jutussa olen käyttänyt Tiede 7/2011 -lehden lisäksi Mats Erik Nilssonin kirjoja Aitoa ruokaa ja Petos lautasella.

Hetken ylistys

Oltiin tänään Junnun kanssa äsken leikkipuistossa. Oli muuten mahtava ilma kun parin päivän sateen jälkeen paistoi aurinko, linnut lauloivat ja kaikkialla tuoksui huimaavasti kevät. Siinä Junnun liukumäenlaskua valvoessani ymmärssin yhtäkkiä jotenkin tosi voimakkaasti ajatuksen siitä, että elämä koostuu hetkistä. Eihän tämä elämä oikeastaan ole mitään muuta kuin hetkiä, perättäisiä hetkiä joista pitää tietoisesti ottaa kiinni jos jotain haluaa oikeasti itselleen saada. Enkä nyt puhu mistään materiasta vaan jostain ihan muusta.

Ainakin itsellä tuntuu, että tämä arki muuttuu niin helposti sellaiseksi tylsän oloiseksi harmaaksi massaksi. Tuntuu, ettei tapahdu mitään ja että päivät seuraa toisiaan samanlaisina. Mutta eihän se niin mene, ei ollenkaan varsinkin kun tuo Junnu tuossa pyörii mukana. Junnu kasvaa ja kehittyy, oppii koko ajan uusia asioita, minäkin koen kaikenlaista uutta joka päivä, niistä hetkistä vain pitää ottaa kiinni eikä vain ajautua ajassa eteenpäin. Ja elämästään saa aikalailla juuri niin tylsää kuin itse haluaa. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta jos vain jumittaa kotona niin onhan se kieltämättä tylsää ja harmaata.

Mua harmittaa valtavasti oma huono muistini. Haluaisin muistaa paremmin niitä yliopisto-opiskelun aikaisia päiviä kun asustelin yksin Mörö koiran kanssa, kävin yliopistolla ja olin mukana niissä ah niin ihanissa opiskelijariennoissa. En muista sieltä kuin muutamia hetkiä ja se harmittaa. Muistan tapahtumia ja suorituksia, mutten sitä miltä tuntui, mitä ajattelin. Muistan ikäänkuin suoritteina tai tapahtumina kun puursin gradun tai seminaarityön kanssa, värkkäsin esseetä Suomen maataloudesta 1800-luvulla vaikkei se kiinnostanut tippaakaan tai yritin epätoivoisesti tuulettaa tukalan kuumaa asuntoani mutten oikein saa silti niistä kunnolla kiinni. Vielä enemmän haluaisin muistaa vanhempia asioita, mutta niiden suhteen olen onnettoman surkea. Olen vain antanut ajan solua eteenpäin, en kirjoittanut mitään muistiin tai tallentanut tietoisesti kovalevylleni.

Hetkiä pitäisi arvostaa enemmän, niistähän se elämä koostuu ja niihin se jää. Välillä oikein suren jo näin etukäteen sitä, etten ehkä enää myöhemmin muista näitä kaikkia ihania hetkiä joita Junnun kanssa esimerkiksi olen saanut viettää. Että unohdan niitä tunteita, ajatuksia, hajuja, tapahtumia tai makuja joita meidän yhteiselle taipaleelle on tähän mennessä kertynyt. Nyt ajattelen, että niiden muistamisen kannalta tärkeää on jo se, että ymmärrän hetken tärkeyden ja ehkä siten jotenkin korostetusti painan ne mieleeni. Ja pysähdyn nauttimaan elämästä, niistä hetkistä. Jos vain juoksee elämänsä läpi suorittaen asioita, ei todennäköisesti muista muuta kuin niitä suorituksia.

Niin ja niistä suorituksista puheenollen, taitaa olla niin, etten ole täällä vielä kertonutkaan tekemästäni päätöksestä. En siis menekään töihin elokuussa kuten olin päättänyt, vaan jatkan hoitovapaata vielä yhdellä vuodella! Kun tammikuussa tuli ajankohtaiseksi hakea päiväkotipaikkaa ja olin yhteydessä töihinkin paluustani, iski mulle ihan mieletön katumus ja paha olo. Hyvä etten itkua vääntänyt siinä asioita pohtiessani. Onneksi pian tajusin, ettei mitään ole vielä lopullisesti päätetty. Soitin tarhaan, peruin hakemuksen ja ilmoitin töihin, etten tulekaan. Se ei vain kertakaikkisesti tuntunut oikealta ratkaisulta ja nyt on ollu tosi hyvä fiilis kotiinjäännistä siitä lähtien. Jotenkin jos vain taloudellisesti pärjätään niin näin on todellakin parempi. En määrittele itseäni työn kautta joten voi elää aivan yhtä tärkeää, hyvää ja onnellista elämää täällä kotonakin. Enkä tiedä miten pystyn tuon pojan joskus sitten päiväkotiin laittamaan, nyt se ei ainakaan tunnu yhtään hyvältä idealta. Eli hitaasta vuodesta tulikin nyt sitten kahden vuoden mittainen blogi.

Rakkaan poikani kuulumisia

Blogitekstejä on ilmestynyt vähän ja syynä lienee se, että nostin riman aiheiden suhteen aivan liian korkealle. Aloitetaan nyt puhtaalta pöydältä ja kirjoitetaan siitä, joka päiväni ja sydämeni eniten täyttää, pojastani Junnusta.

Junnun kanssa elämä tuntuu muuttuvan yhä vain mielenkiintoisemmaksi ja päivät vaihteleviksi. Poika on oppinut puhumaan, sanoja on varastossa jo vaikka kuinka paljon ja joka päivä tuntuu pulpahtavan jotain uutta puhuttavaa. On ihana seurata kuinka poika oikein janoaa päästä nimeämään eri asioita ja keskustelee välillä oikein sujuvasti. Toki r- ja s-kirjaimet ovat vielä aika hakusessa enkä tiedä saako ulkopuolinen hänen puheestaan niin hyvin selvää kuin me läheiset, mutta silti on mahtavaa, että poika osaa sanoa mitä haluaa ja saa edes aavistuksen siitä, mitä hänen päässään milloinkin liikkuu. Suosikki sanoja ovat ainakin nenä, tuoli (tooli), maito (maiko), vesi, silmät (piilmät), nälkä (pälkä), tutti, sänky (änki) ja tietenkin äiti, isi (issss) ja koiramme Nella (nenna).

Puheenkehityksen myötä pojasta on paljastunut jo uusia luonteenpiirteitäkin. Tuntuu, että hän jännittää jollain asteella seuraavan päivän tapahtumia ja kelailee niitä mielessään kun ollaan menossa nukkumaan eikä siksi saa aina unta. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju. Hänestä on esimerkiksi hauskaa sanoa äitiä ja isäävälillä meidän oikeilla nimillämme ja huomautella isälleen rikkinäisistä asioista jotka pitäisi korjata.

Kuun vaihteessa Junnulla oli selvästi havaittavissa eroahdistusta, mutta nyt sekin on helpottanut. Edelleen hän on varsin kiinni minussa ja kaipaa selvästi paljon läheisyyttä minulta, mutta se on minusta vain pelkästään ihanaa. Junnu on niin kova pussailemaan ja halailemaan minua, etten aina oikein tiedä mistä hyvästä olen noin ihanan pojan itselleni saanut. Yhtenä syynä läheiseen suhteeseemme pidän kyllä kantoliinaa jossa Junnua on kannettu pienestä pitäen ja edelleen hän matkustaa liinakyydissä pari kertaa viikossa ainakin.

Toinen merkittävä syy lienee perhepedissä. Junnulla on oma sänky, mutta lähes joka yö hän nukkuu joko alusta asti tai tulee viereemme jossain vaihessa yötä. Olen paljon kuullut sanottavan, ettei tällainen nukuttaminen ole hyvästä, vaan aiheuttaa vain yöunien katkonaisuutta ja ongelmia tulevaisuudessa. Aluksi stressasinkin tästä asiasta ja kannoin huonoa omatuntoa siitä, että minusta oli mukavaa nukkua Junnun kanssa yhdessä. Nyt onneksi olen tuostakin syyllisyydestä päässyt eroon koska olen huomannut, että poika kyllä pystyy nukkumaan täysin ehyitä öitä ja pärjää yökylässäkin ilman meitä vallan mainiosti. Tässäkin uniasiassa on vain oltava riittävän rohkea ja tehtävä kuten sydän sanoo. Itse en voisi kuvitellakaan nukkuvani eri huoneessa kuin Junnu ja olen todella onnellinen niistä hetkistä kun poika tuhisee vieressäni.

Tällä hetkellä Junnua kiinnostavat eniten vesileikit eli veden kaataminen toisesta atiasta toiseen ja keittiön kokkauspuuhat. On mahtavaa, että kesä on tuloillaan ja voimme virittää kohta altaan pihalle jossa Junnu saa läträtä sydämensä kyllyydestä. Nyt äitiä välillä aina itkettää parkettimme puolesta kun vettä tuntuu lorisevan aina lattialle. Keittiöleikit ovat niin suosittuja, että olemme jo pitkään harkinneet Junnulle oman leikkikeittiön ostamista. Haluaisin välttää lelujen ostoa muulloin kuin synttäreiden tai joulun aikana, enkä oikein muutenkaan ihastu näihin muovisiin leluihin, mutta sellaisen osto nyt lähitulevaisuudessa näyttää väistämättömältä. Tiedän, että Junnu tykkäisi nimenomaan sellaisesta jossa on ääniä ja valoa ja jotta talomme ei palaisi poroksi lienee paras hankkia pojalle oma hella.

Junnun mieltymys tekniikkaan, erilaisiin johtoihin ja vipstaakeihin tuntuu vain pahenevan. Hänen leikkejään seurannut totesi viime viikolla, ettei ole tavannut toista lasta joka jonkin elektronisen lelun käteen saatuaan tutkii ensin siitä löytyvät ruuvin paikat, patteriluukun ja säätömahdollisuudet ja alkaa vasta sitten leikkiä sillä. Jos Junnu saa jonkun johdonmptäkän käsiinsä, hän kulkee ympäri asuntoa ja etsii sopivia reikiä eri laitteista, joihin sen voisi työntää. Ja suuttumus on suurta, jos kyseinen johto ei sovikaan mihinkään reikään. Voiko siis olla, että poika on saanut isältään jonkun insinöörigeenin? Jää äidin humanistiset arvot kakkoseksi :)