Eilen unettomana pyöriessäni rupesin miettimään tämän blogin nimeä ja nykyistä tilannetta. Ennen oli tosiaan niin, että elin ikäänkuin hitaampaa elämää kun saatoin vain keskittyä Junnun kasvun ja ihmeellisyyden ihmettelyyn ja hoidella poikaa lähinnä kotosalla. Ero työssäkäyvään arkeen oli suuri kun päivärtyhmi muotoutui pojan rytmin mukaan, kalenteri oli varsin tyhjä ja päivisin sai nauttia pitkistä yksinoloista päiväunien ajan. (No toki silloin piti tehdä kotitöitä mutta muutoin oli rennompaa). Nyt tilanne ei minusta ole enää sama eikä elämä muutenkaan enää niin hidasta.
Toki saan edelleen elää Junnun rytmin mukaan, mutta samalla kun pojan taidot kehittyvät, on hänestä tullut yhä nopeampi ja vaativampikin. Enää ei riitä leppoisa päivä kotona omien lelujen parissa. Tai jos riittää niin viimeistään seuraavana päivänä seinät alkavat kaatua päälle ja kaikki kiukuttaa. Nyt täytyy käydä puistoissa, ulkoilemassa ja tapaamassa muita lapsia erilaisissa yhteyksissä, muuten poika ei ole tyytyväinen.
Elämän rytmi on siis muuttunut ja äidin on taas opittava sopeutumaan. Hyvähän tämä on sikäli, että näin tulee kevyempi mahalasku työelämään ensi syksynä, mutta koville välillä ottaa kun totuin jo niin erilaiseen. Ei tämän ikäiseltä pojalta voi vaatia että hän jaksaisi pitkään vain yhdessä paikassa äidin kanssa nököttää ja virkistäväähän se on kun saa nähdä muitakin ihmisiä. Sadepäivinä, flunssaisena tai muutoin vain laiskoina päivinä sitä vain on vaikeampi saada itseään pois kotoa. Töihin on jotenkin selkeämpi lähteä. Sinne mennään aina tiettyyn aikaan, vaihdetaan selkeästi paikkaa, vaatteita ja siihen liittyy muutenkin erilaisia siirtymäriittejä, mutta kotoa on vain jotenkin raa'asti revittävä itsensä toimintaan välistä. Ymmärtääköhän kukaan mitä ajan takaa?
Toki elämme edelleen aivan eri temmossa kuin valtavirta täällä pääkaupunkiseudulla. Aika on edelleen meille aivan eri käsite. Suurimmaksi osaksi elämää voi suunnitella ajatuksella, mitä tekee aamupäivällä, iltapäivällä tai illalla. Ei siis tarkkoja kellonaikoja tai minuuttiaikatauluja vaan jako vain siihen, mitä tekee ennen päiväunia, niiden jälkeen ja illalla kun mies on (toivottavasti) tullut kotiin. Jos joukossa on päiviä jolloin aikataulu on tiukka ja kelloakin joutuu vilkuilemaan, tarvitsen niistä toipumiseen pari löysempää päivää. Kaikkeen tottuu niin kovin nopeasti enkä halua saavutetuista eduista luopua hoitovapaallani ;)
Nyt kun käymme aktiivisemmin asukaspuistoissa, perhekahviloissa ja muissa vapaamuotoisemmissa äitien ja lasten tapaamisissa, olen paljon miettinyt sitä, miten omaa lasta ja toisaalta muidenkin lapsia pitää leikeissä ohjata. Totuushan on, ettei tämän ikäinen vielä osaa leikkiä toisten lasten kanssa, vieressä kyllä on kiva leikkiä muttei toista oikein vielä ymmärretä toisena ihmisenä eikä yhdesä leikkiminen siksikään onnistu. Kahnauksia sattuu kun lapset haluavat saman lelun tai eivät ole ihan yksimielisiä siitä miten leikitään. Jos ei istu ihan vieressä tarkkailemassa (varsinkin mun huonon näön takia) ei kaikkia juttuja ehdi edes huomaamaan mitä lapset toisilleen tekevät enkä tiedä onko tarpeenkaan. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, mutta pelkän aina, että olen liian lepsu tai minulta jää näkemättä jokin isompi huono käytös. Muutoinkin on mielenkiintoista seurata kuinka eri perheissä lapsilta sallitaan niin eri asioita. Siinä on aina hyvä pysähtyä itse miettimään, miksi itse sallii tai ei salli jotakin. Omien toimintatapojen tuuletus on aina suotavaa.
Junnun vauhdin kasvaessa omat näköni rajoitteet alkavat näkyä entistä selvemmin. Kuten olen aikaisemmin maininnut olen näkövammainen mutta se ei mitenkään näy minusta ulospäin. Tämä aiheuttaa varmasti monen ihmisen mielestä kummallisia tilanteita ja oma huumorintaju on niissä kovalla koetuksella. Vakiojuttu on, että nykyään aina käydessämme kirjastossa kadotan Junnun. Kirjastossa on kivoja lasten leluja ja muita millä Junnu tykkää puuhailla sen aikaa kun etsin hänelle kirjoja. Vilkuilen aina välillä häntä, mutta kun hän menee yli 10 metrin päähän minusta leikkimään, en häntä enää näe. Viimeksi olin jo aika paniikissa kun en vain nähnyt häntä missään. Lähdin sitten järjestelmällisesti kartoittamaan lasten osastoa ja kävelin ympärilleni vilkuillen läpi jokaisen hyllyrivin. Kun en vielä tämän pujottelunkaan jälkeen Junnua löytänyt aloin olla jo todella paniikissa. Juuri kun olin säntäämässä aulaan, huomasinkin Junnun istuvan tyytyväisenä sohvalla jotain kirjaa lukemassa. Hänellä oli niin sohvan värinen paita, etten ollut häntä nähnyt. Siinä hän oli varmaan koko ajan istunut ja seurannut äidin pujottelua. Mahtoi muista ihmisistä olla erikoisen näköistä toimintaa mutta minkäs teet... Todella ikävää on myös se, etten näe tuttujen äitien kasvoja ja puistossa yms. liikkuessani vaikutan varmasti tympeältä kun en tule juttelemaan. Välillä on niin yksinäinen olo tämänkin takia kun ei ehdi kehenkään kunnolla tutustua.
