Viime aikoina olen mietiskellyt sitä, kuinka vaikea on oikeasti tuntea itsensä. Luulin, että kunhan nuoruusvuosista ikä vähän karttuu (argh! kuulostipa vanhankäyrän lauseelta), alan päästä selvyyteen siitä, millainen ihminen olen ja mitä haluan elämältäni. Nyt täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei minulla ole siitä paljoakaan tietoa. Tuntuu, että vain ajelehtii tässä elämässä vailla todellisia tavoitteita. Olisi helppoa, jos tietäisi että tavoitteeni on saavuttaa tällainen elämä ja olla tällainen, silloin tietäisi, milloin on onnellinen ja mitä elämällään tekisi.
On vaikea sanoa, milloin toteuttaa enemmänkin normeja siitä, mitä kuuluu haluta kuin sitä, mitä todella itse haluaa. Myös media ja mainonta vaikuttaa ihan liikaa siihen, mitä koen tarvitsevani. Olen oikeastaan aika helposti ylipuhuttavissa ja mielestäni se kertoo paljon itsetuntemukseni puutteista. Saatan muuttaa mielipiteeni johonkin asiaan hyvin nopeasti yhden keskustelun pohjalta jos vain olen valmis kuuntelemaan aidosti tätä toista osapuolta. Joissakin asioissa nimittäin olen aika jääräpäinen enkä anna toiselle todellista mahdollisuutta tulla kuulluksi.
Eräs ystäväni totesi viikonloppuna, että olen muuttunut. En ole enää niin iloisen tai puheliaan tai äänekkään oloinen kuin ennen, hänkään ei ihan tarkkaan osannut sanoa mitä tarkoitti. Tämä sai minut miettimään, mistä muutos johtuu ja onko se askel kohti sitä, mitä oikeasti olen vai toisinpäin. Hankalaa. Tuntuu, että aina voisivat asiat olla paremmin, ettei mihinkään oikein osaa olla tyytyväinen ja siksi on niin vaikea sanoa, milloin on onnellinen ja toteuttaa itseään. Olen varsin kriittinen kaiken suhteen ja se varmasti myös lisää fiilistä siitä, etten ole nyt onnellisimmillani ja kaipuutani vanhaan.
Loistavaa olisi, jos en analysoisi näin paljon itseäni, ehkä silloin olisinkin onnellisin kun nauttisin vain hetkestä? Mutta silloinkin pitäisi tehdä valintoja ja jos ei yhtään analysoisi itseään, voisi tulla valinneeksi aivan väärän suunnan. Vai tulisiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti