Takaisiin hitaaseen arkeen

Mies lähti maanantaina viimein kuuden viikon isyyskuukauden ja yhdistetyn kesäloman jälkeen takaisin töihin ja nyt olisi meidän Junnun kanssa aika sopeutua taas normaaliin arkeen. Kesän aikana ehti tottua siihen, että joka toinen aamu sai nukkua pitkään kun vuorottelimme aamuvuoroja ja siihen, ettei ollut hoitovastuussa yksinään koko päivää. Junnu herää edelleenkin varsin usein klo 6 ja kun itse ei kuitenkaan malta mennä nukkumaan ihan vielä klo 21, on aamuisin aina aikasta väsynyt. Onneksi on Junnun aamupäiväunet. Ne ovat pelastaneet pahoina aamuina. Päiväunet ovat yksi elämän nautinnoista ja etenkin rakastan niitä tuhiseva pikkupoikani kainalossani. Päiväunet muodostavat ehkäpä normaalin arkipäiväni suurimman dilemman. Jos menen nukkumaan yhdessä Junnun kanssa, menetän kallisarvoisen oman aikani ja mitä todennäköisimmin saan unta paljon myöhempään. Mutta mikä sen makoisempaa kuin tunnin tai puolentoista päiväunet…

Arkeen palaamiseen liittyy myös toinen mielenkiintoinen dilemma. Iltaisin tuntuu, että kun mies tulee töistä, olisi kamalasti kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Olisi kiva, jos saisin omaa aikaa ja mies hoitaisi Junnua, olisi kiva, jos mies saisi tehtyä taloudessamme olevia ”miesten hommia” kuten nurmikon leikkuuta tai jonkun nippelin viilaamista ja olisi kiva, jos lähdettäisiin yhdessäkin jonnekin. Illat menevät vain niin nopeasti ja jos annan miehelle mahdollisuuden viettää omaa aikaa tai touhuilla niitä taloustöitä joita olen hänelle listannut, joudun hoitamaan itse Junnua koko päivän. En tiedä miksi ajattelen tämän asian niin vaikeasti, mutta hankalaa tasapainottelua tämä aina on. Mielipiteitä? Tämä saa ehkä Junnun hoitamisen kuulostamaan kauhean kurjalta hommalta jota yritän väistellä kuin imurointia tai tiskaamista, mutta sitä se ei ole. Joskus vain kun poika känisee kaiken aikaa, yrittää jatkuvasti tehdä jotain kiellettyä tai jättää sormensa saranan väliin kymmenennen kerran, alkaa oma kärsivällisyys olla lopuillaan. Ja toisaalta olen sen luonteinen ihminen, että haluan välillä olla myös yksin ja puuhastella jotain ei niin tärkeää omaa juttua.

Tässä kohtaan olisi ehkä hyvä avata vähän sitä, mistä blogini nimi juontaa juurensa. Oltuani nyt vuoden äitiyslomalla, olen paljon miettinyt ajan käsitettä ja sitä, kuinka eri temmossa sama aika meille kulkee. Ollessani töissä tai opiskelemassa, aika riensi ihan kauheata vauhtia ja päivässä ehti/oli pakkokin tehdä ihan kauheasti kaikkea. Täyden työpäivän lisäksi ehti käydä spinningissä, kaverin kanssa kahvilla, ruokakaupassa, tehdä ruoka ja katsoa vielä telkkarista jonkun sarjankin. Samalla päässä oli tarkka kuva kalenterista, mitä seuraavina päivinä tulee tapahtumaan ja tulevia tapahtumia änki sinne lisää jatkuvasti. Päiville oli aina oma ennalta määritelty rytminsä.

Nyt äitiyslomalla aika on saanut aivan uudenlaisen luonteen. Elän Junnun tahtiin eikä sillä, mikä päivä on menossa tai mitä kello on, ole niinkään merkitystä. Aika on hidastunut ja menettänyt aikaisemman merkityksensä. Nyt riittää, kun päivässä on yksi tekeminen, vaikkapa ruokakaupassa käynti. Kun sen tekee rauhassa ja Junnun päivärytmin kannalta sopivaan aikaan, ei päivään muuta tunnu mahtuvankaan.

Välillä tunnen jopa huonoa omatuntoa siitä, etten tee juuri mitään päivisin. On tunne, että vain laiskottelen ja elämä ikään kuin menee hukkaa jos en ohjelmoi itseäni kaikenlaiseen. Tuntuu, että elän tylsää elämää kun en tee mitään. Täytyi oikein ruveta pitämään kalenteriin sellaista pienimuotoista päiväkirjaa, jotta näkisin jälkikäteen mitä tein joka päivä tai mitä ajattelin. Jälkikäteen tällainen ajankäyttö kuulostaa varmaan tosi tylsältä. Mutta kuinka paljon päivässä pitää tehdä asioita, jotta voi sanoa, ettei päivä mennyt hukkaan? Lisäksi oman elämän erilaisuuden huomaa karvaasti ystävien seurassa, jotka ovat osa oravanpyörää. Minun on vaikea keksiä puheenaiheita jotka eivät liittyisi Junnuun, koska elämässäni ei juuri muuta tapahdu. Tulee olo, että olen todella tylsää seuraa ja usein koen paremmaksi vain kuunnella sen sijaan, että höpöttäisin koko ajan pojastani. Kun olen hetken kuunnellut kavereiden kertomuksia tapahtumarikkaasta elämästään, tulee vähän surullinenkin olo oman elämän tyhjyydestä, että tätäkö tämä nyt sitten on lopun ikääni.

Ei meidän elämämme kuitenkaan mitenkään hitaasti etene. Junnu kasvaa silmissä ja äidillä on jo niin haikea olo kun suloista pikku vauvasta on tullut tuollainen iso jötikkä. Päiviin mahtuu paljon elämää kun Junnu konttailee joka paikkaan ja tekemistä sen viihdyttämisessä/vahtimisessa riittää. Hidas ei sinänsä tarkoita tylsää tai tapahtumaköyhää, mutta ulkoiset paineet nykyisen elämän määrittelemiseksi sellaisiksi ovat suuret.

Nyt ainakin vielä tämä hidas ja erilainen elämä tuntuu hyvältä. Kuten esittelyssäni sanoin, nautin stressittömyydestä ja kiireentunteen puuttumisesta. Vuosi äitiyslomaa on takana ja jäljellä on vielä melkein vuosi kun tarkoitus on näillä näkymin palata töihin ensi vuoden elokuussa. Tosin lueskelin äsken keskustelupalstalta väsyneiden äitien kommentteja siitä, kuinka rasittavaa aikaa pienen taaperon kanssa on, kun jatkuvasti saa tapella kaikesta mitä saa tehdä ja mitä pitää tehdä, joten en tiedä kuinka kauan tämä elämä maistuu näin hyvältä minulle. Pidetään peukkuja ja lupaan olla täällä blogissani teille rehellinen siitä, miten vuosi sujuu.