Beautiful blogger

Vastaan nyt Ronjan Näkemättömin silmin -blogissaan (http://ronjaoja.blogspot.com/) minulle heittämään haasteeseen ja kerron itsestäni seitsemän asiaa. Yritän nyt keksiä vähän jotain syvällisempää kuin lempivärini (joka muuten on lila) niin te rakkaat lukijani ette ihan nukahtaisi sinne.

1. Rakastan vastailla erilaisiin mielipidekyselyihin. Ikävä kyllä mulle soitetaan tosi harvoin mistään gallupista. En tiedä mikä siinä viehättää, ovathan ne yleensä ihan turhanpäiväisiä, mutta jotenkin vain olen aina ihan fiiliksissä vastailemassa. Olen itsekin ollut puhelinhaastattelijana puolisen vuotta töissä, siitä hommasta en yhtään pitänyt ja tunnen suurta myötätuntoa haastattelijoita kohtaan. Sinänsä inhoan nykymedian tapaa kysyä joka uutisesta mielipidettä kansalta. Pienen joukon heittämät kommentit eivät minua kiinnosta ja tosiasia on, että tuollaisissa kyselyissä ihmiset aina vakuuttavat olevansa niin ympäristömyönteisiä ja suvaitsevaisia, mutta tositilanteessa käyttäytyvätkin sitten jo ihan eri tavalla. Eli ei näillä tutkimuksilla sitten juuri mitään käytännön hyötyä ole, korkeintaan yritykset voivat niistä minusta joskus hyötyä kun kehittävät omaa toimintaansa.

2. Lukioaikana olin tunnettu siitä, että nukuin tunneilla. Hävettää näin jälkikäteen suunnattomasti, mutta silloin sairastin masennusta ja väsymys oli aivan järkyttävän kamalaa. En tiedä mitä opettajat siitä ajattelivat, muut oppilaat ainakin naureskelivat, mutta kun ei siellä muutenkaan juuri mulla kavereita ollut niin ei sillä väliä ollut.

3. Välillä turhaannun ja väsyn poikani Junnun huutamiseen/itkemiseen niin pahasti, etten pysty hillitsemään itseäni vaan karjaisen sille jotain typerää tai epämääräisen murahduksen. Eniten ärsyttää sellainen turha kräninä tilanteessa, jossa ei mielesätni ole mitään kränistävää tai jossa tunteensa voisi ilmaista vähän vähemmänkin painokkaasti. Väsymys tietenkin lisää itsehillinnän puutettani.Tällaisina hetkinä inhoan itseäni, tunteitani ja kärsimättömyyteni vähäisyyttä ja olen vahvasti sitä mieltä, etten ole hyvä äiti. Järjellä tietää tekevänsä tosi tyhmästi ja lapsellisesti, mutta kun vaan päässä kiehuu niin kiehuu.

4. En tällä hetkellä tykkää kunnolla mistään bändistä/laulajasta. Ei ole yhtään levyä edes, jota tykkäisin kuunnella. En vain yksinkertaisesti löydä mistään omaan makuuni sopivaa musiikkia. Tykkäisin sinänsä musiikkia kuunnella, mutta olen vain niin eksynyt tässä maailmassa. En edes tiedä, mikä genre olisi eniten omaani. Välillä aina kuulen jossain jonkun hyvän kappaleen, saatan sitä hetken diggailla ja spotifystä kuunnella, mutta siihen se jää kun artistin muut biisit eivät enää iske.

5. Te blogin lukijat ette todennäköisesti tiedä kaikki, että olen näkövammainen joten paljastettakoon se nyt tässä. Olen heikkonäköinen, toinen silmä on täysin sokea ja toinen näkee jonkin verran. Tarkka näkö puuttuu joten tekstien lukemiseen tarvitsen suurennuslasia, suurennusohjelmaa (näin tietokoneella) tai lukulaseja. Kauaskin on vaikea nähdä tarkkaan joten tarvitsen kiikaria (joka tosin on nyt edelleen hävyksissä)

6. Koen huonoa omatuntoa siitä, että katson niin paljon telkkaria. Pidän itseäni varsin rationaalisena ja sivistyneenäkin (gröhöm, kuulostaa karmealta) ihmisenä, mutta todellisuudessa olen katsonut salattuja elämiä sarjan alusta asti enkä osaa lopettaa sen seuraamista. Kotimaisten sarjojen lisäksi toljotan telkkarista mielelläni vähemmän nuorekkaita ohjelmia kuten kuningaskuluttaja, a-studio ja kakola.

7. Tämän hetkisessä elämäntilanteessa mahtavaa on se, että saa nukkua pitkään aamuisin, viettää paljon aikaa kotona, nähdä rakkaan pojan kasvavan ja olla mukana hänen päivissään, tehdä ruokaa ja kotitöitä ilman aikatauluja, elää niin ettei aina edes tiedä mikä viikonpäivä tai päivämäärä on, elää ilman kellon orjuutta ja se, että ehtii oikeasit ajattelemaan sitä miltä itsestä tuntuu, mitä asioista ajattelee ja mitä maailmassa tapahtuu.

Toivottavasti kerroin teille jotain uuttakin, kaikkea tässä blogissa kertomaani en nyt juuri jaksa muistaa ;)

Arjen kuulumisia

Ensin voisin kertoa vaikka hieman meidän perheen kuulumisia. Meille on tullut uusi perheenjäsen, 12 viikkoa vanha landseer narttu Nella. Hänen myötä kotiimme on tullut vielä hieman lisää menoa ja meininkiä. Nella ja Junnu tulevat hyvin toimeen keskenään ja niillä näyttää monesti olevan tosi hauskoja leikkejä keskenään. Jos Nella inisee surullisesti, menee Junnu heti lohduttamaan koiraa ja jos taas Junnu itkee, haluaisi Nella nuolla Junnun naamaa. Aivan supersuloista on katsella, kuinka Junnu käy halaamassa Nellaa kesken leikin tai silittelee sitä todella nätisti. Mitään repimistä ei ole ollut vaan molemmat osaavat tosi hienosti kohdella toisiaan.

Äidille hieman harmaita hiuksia aiheuttavat taaperoiden leikit joissa Junnu purkaa ensin kaapista jotain tavaroita, esimerkinä nyt vaikkapa kenkiä,lattialle nakerreltavaksi. Jos Nella ei heti hoksaa tulla apajille, saattaa Junnu ojentaa näitä aarteita koiralle. Välillä tuntuu, että pentujen lelujen pitäminen erilliään on raskasta, mutta toisaalta, kun ei ole turhan bakteerikammoinen ja säilyttää leluja eri paikoissa, tästäkin on toistaiseksi vielä selvitty.

Netistä luin varoitteluja siitä kuinka taaperon ja koiranpennun yhteiselo on mahdoton yhtälö. Ihmiset pelotteli ja varoitteli pennun ostosta haaveilevia äitejä, mutta onneksi en uskonut näihin palstoihin vaan otimme rohkeasti koiran. Tähän asti kannustaisin kyllä jokaista, joka koiran oikeasti haluaa, ottamaan koiran taaperosta huolimatta. Niistä on toisilleen paljon seuraa ja iloakin. Helpommalla siinä ei vanhemmat taatusti pääse, mutta toisaalta milloin olisi parempi aika kouluttaa koiranpentua kuin kotona hoitovapaalla ollessa? Ja itse saa hyvää vaihtelua pojan hoitoon kun voi välillä keskittää ajatukset ihan toisaalle.

* * * * * * * * * * * * * *

Sitten hieman kuulumisia ruokarintamalta josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Olen kovasti koettanut vältellä tuotteita, joissa on lisäaineita ja samalla olemme aloittaneet karppaamaan eli syömme vain vähän hiilihydraatteja. Lisäaineiden välttäminen on ollut helpompaa kuin uskoinkaan. KAikkein vaikeinta tuntuu minulle olevan karkeista ja kekseistä luopuminen. Tosiasiassa en näitä pysty kokonaan välttämään, olen aivan liian riippuvainen sokerista, mutta jos tavoitteeksi ottaisi näidin ihanuuksien vähentäminen. Olen ehkä luovuttaja, mutten enää tosiaan usko selviäväni ilman karkkeja.

Miehen kanssa ollaan karpattu nyt viikko ja yhtä ravintolaretkahdusta lukuunottamatta olen pysynyt hyvin valitsemallani tiellä. Vähän tosin alkaa jo tympiä kukkakaali ja kerma, mutta täytynee vain löytää muita reseptejä. Pastaa tekee välillä kamalasti mieli ja leipää hyvinkin usein, mutta itsekuri on tähän asti vielä ainakin ollut yllättävän hyvä. Karppaamiseen lähdettiin lähinnä jotta saataisiin tuota miehen mahaa pienenemään, mutta kyllä itsekin voisin parista raskausajan kilosta luopua ilomielin.

Nyt täytyy pistää kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että saisimme tänäyönä viimein nukkua rauhassa. Viikon verran ollut niin rauhattomia öitä, ettei vain enää jaksaisi. Junnu herää joskus klo 3 ja huutaa siitä eteenpäin pari tuntia. En todellakaan tiedä mistä tämä nyt johtuu kun yöt on olleet pitkään jo tosi rauhallisia eikä maitoakaan enää ole tarvinnut antaa. Päivisin poika on tosi iloinen eikä se yöhuuto vaikuta kipuitkulta, joten olen aika ymmälläni.

Palvelua kiitos!

Täällä en olekaan tainnut vielä tuoda esille sitä, kuinka tiukasti pidän välillä kiinni tietyistä periaatteista ja ajan jääräpäisesti valitsemaani linjaa. Yksi esimerkki tästä ihanasta luonteenpiirteestäni on suhteeni kahviloihin ja muihin puoliksi itsepalveluperiaatteella toimiviin paikkoihin. Inhoan Suomessa sitä, ettei oikein mistään saa kunnon palvelua. Unelmieni kahvila olisi sellainen, mihin voisin vain istahtaa pöytään, tilata tarjoilijalta ja toimia muutenkin kuin ravintolassa. On surkeaa asiakaspalvelua, että minun odotetaan jonottavan tiskillä, kantavan ruokani itse pöytään (toisella kädellä vielä vaunuja ahtaissa väleissä työntäen) ja vielä sitten pitäisi viedä likaiset astiat poiskin keräilykärryyn ja pahimmassa tapauksessa lajitella jätteet ja astiat omiin pinoihinsa. Kohta varmaan kahviloissa laitetaan asiakkaat vielä tiskaamaankin astiansa itse ja pyyhkimään pöydän siihen päätteeksi.

Olen tehnyt päätöksen itseni kanssa, etten vie likaisia astioitani tällaisissa paikoissa koskaan keräyskärryyn ellei paikka ole aivan ampumalla täynnä. Se on minun hiljainen mielenosoitukseni tälle muka-palvelulle, jossa säästetään henkilökunnasta ja työllistetään maksavia asiakkaalle. En tiedä auttaako tämä mielenosoittaminen mitään, ymmärtääkö sitä edes kukaan oikein, mutta haluan tehdä jotain tälle asialle enkä aina alistua kuten Suomessa niin usein tehdään. Kaverini naureskelevat tälle jääräpäisyydelleni ja yhden naisen vastarinnalleni, mutta miten tulisi sitten toimia jos muutosta haluaa?

Aitoa ruokaa metsästämässä

Tämän päivän kauppareissu sai jälleen monenlaisia ajatuksia pyörimään päässäni. Kassalla mietin, kuinka mielenkiintoista olisi tehdä vertailu, jossa ostaisi täysin samat tuotteet, mutta ei-luomua. Itse ostan siis kaiken mahdollisen mitä saatavilla on luomuna, tänäänkin koriin löysi tiensä mm. jauhelihaa, maitoa, jugurttia, palsternakkaa, selleriä ja kananmunaa luomu-merkki kyljessään.

Kuten täälläkin on tullut kirjoitettua, luotan siihen, että luomu on parempaa, puhtaampaa ruokaa kuin tavallinen ruoka, mutta välistä kirpaisee sen kalleus. Itselle voisin ostaakin halvempaa perusruokaa, mutta nyt kun poika syö samaa ruokaa kanssamme, tahdon tarjota vain parasta. Jos kaupasta löytyisi lähiruokaa, voisin tosin mielelläni korvata luomutuotteet myös sillä. En ymmärrä miten näin maatalousvaltaisessa ja pienessä maassa kuin Suomessa lähiruokaa on niin kovin vaikea saada edelleen.

Samalla kauppareissulla ostin myös paljon julkisuudessa kohkatun Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa kirjan. Olen ehtinyt vasta selailemaan kirjaa ja lukemaan pari ensimmäistä tuote-esittelyä, mutta jo tässä vaiheessa liityn kirjaa suitsuttavien joukkoon. Tällaiselle, juuri sadan vuoden unestaan heränneeelle kuluttajalle kirja on uskomaton tietopaketti helposti nieltävässä muodossa. Toki myönnän, että niille, jotka jo ymmärtävät enemmän elintarvikkeiden sisältöjen päälle ja ovat tottuneet lukemaan tuoteselosteita, kirja tarjoaa varmasti varsin vähän mitään uutta. Mutta itse olen niin myöhäisherännyt tässä asiassa ja tuoteselosteiden lukeminen tuntuu vielä haastavalta, että kirja tulee todella tarpeeseen.

Niin ja lisäksi kirjassa kerrotaan erittäin kätevästi, millaisia hedelmiä ja vihanneksi kannattaa valita kaupasta. Olen tätä itse monet kerrat tuskaillut varsinkin silloin, kun ostaa jotain eksoottista tai itselle harvinaisempaa hedelmää kun ei yhtään tiedä, mistä kypsän hedelmän tunnistaa milloinkin.

Nyt, kun elän tätä hidasta elämää kaukana työkiireistä ja aikataulutetusta elämästä, on minulla ollut aikaa miettiä myös sitä, mitä suuhuni pistän ja hyvä niin. Elintarviketeollisuus pelaa nyt niin kovin panoksin ja kusettaa suoraan sanottuna kuluttajia niin paljon, että sinisilmäisyyden aika on ohi. Suomesa ei saa puhdasta ja aitoa ruokaa ellei sitä erikseen osaa etsiä. Ikävä kyllä. Perussääntöni on nyt ollut, että mitä vähemmän ostan eineksiä ja mitä enemmän teen alusta asti itse, sitä parempi. Lisäksi pyrin etsimään tuotteen, jossa e-koodeja on mahdollisimman vähän.Katsotaan, miten tämä projekti tästä etenee...

Kuntien säästötoimet ovat hölmöläsien hommia

Tämän päivän Hesari sai kyllä jälleen aamupalan maistumaan villasukalta. Siinä nimittäin kerrottiin kuinka Espoo, rakas kotikaupunkini aikoo säästää leikkaamalla kotihoidontukea ja supistamalla asukaspuistojen ja avointen päiväkotien toimintaa. Olen raivoissani tästä hölmöläisten peitontekoon verrattavissa olevista säästöistä. Miksi säästää jostain sellaisesta, missä kulut vain siirtyvät toisaalle todennäköisesti moninkertaisina ja joissa yksilöt, jotka nyt tämän kaupungin toiminnan kohteina kuitenkin ovat, joutuvat kärsimään.

Kotihoidontuki on Suomessa naurettavan pieni jo valmiiksi. On ollut loistavaa, että Espoo on maksanut siihen Espoolisää, ilman sitä tuki olisi olematon ja vastaisi lähinnä yhden kauppareissun laskua. Nyt Espoossa päätettiin siis lähes puolittaa tämä tuki ja säästää siten 2,8milj euroa. Aikaisemmin jo päätettiin, ettei lisää makseta, jos perheen lapsista joku on päiväkodissa ja nyt sitten vielä tämä...

Naurettavan tästä päätöksestä tekee se, että tämän myötä päivähoidossa olevien lasten määrän arvioidaan nousevan ja se tuo kaupungille lisäkuluja arviolta 3milj euron edestä. Kyse on vain siitä, että saadaan säästötavoitteet toteutumaan. Tämä mielestäni kuvaa hyvin kuntien toimintaa ylipäätäänkin. Ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästetään ja kulut siirtyvät muualle ja tuplaantuvat helposti. Itseä ei niinkään harmita kuntien rahanmeno vaan se tosiasia, että näiden säästöjen uhreina ovat yksilöt. Jos esimerkiksi nuori saisi riittävää tukea toisen asteen koulutuksessa, keskeyttämiset vähenisivät, syrjäytyminen yhteiskunnasta vähenisi ja nuoret saataisiin mukaan työelämään. On järjetöntä säästää asioista, joilla on pitkäkantoiset seuraukset ja jotka eivät missään nimessä ole turhia.

Toinen karmea säästökohde Espoolla ovat nuo asukaspuistot ja avoimet päiväkodit. Olemme päässeet Junnun kanssa tutustumaan alueemme asukaspuiston toimintaan ja se on tärkeä osa meidän molempien elämää. Junnu pääsee leikkimään muiden lasten kanssa, käy muskarissa ja minä puolestani saan nähdä muita aikuisia ja tuulettaa päätäni kodin ulkopuolella. Nyt tavoitteena on säästää näistäkin upeista matalan kynnyksen paikoista.

Tunnen oloni niin pieneksi ja voimattomaksi tällaisten asioiden edessä. Miksei lähtökohtana voisi olla rahan sijaan ihminen? Aivan toinen kysymys onkin sitten se, mistä rahat jatkuviin hyvinvointivaltion menojen kasvuun saadaan ja miten ihanteellista yhteiskuntaani voitaisiin pyörittää, sitä olen paljon pohtinut ja blogikirjoituskin siitä on työn alla. Aihe on vain niin kovin monisyinen, ettei siitä ihan hetkessä saa otetta.

Kärsivällisyys

On jo kulunut hokema, että vanhemmuus vaatii ja opettaa kärsivällisyyttä, mutta joudun nyt valitettavasti toistamaan sen tässäkin vielä kerran. On nimittäin ihan uskomatonta, millä tavalla vanhemmuus tuota kärsivällisyyttä oikein vaatiikaan. Normaalitilanteissa, töissä tai vaikka kavereiden seurassa, pystyy paljon helpommin venyttämään sitä omaa kärsivällisyyttään tai jotenkin peittämään sen kärsimättömyytensä ainakin. Mutta lapsen kanssa kärsivällisyys on niin koetuksella, ettei kertakaikkisesti pysty feikkaamaan sitä, että olisit ihan rauhallinen tai pitämään itsensä rauhallisena peruskonstein.

On päiviä, jolloin oma jaksaminen on todella koetuksella ja vain odottaa, että mies tulisi kotiin tai Junnu menisi nukkumaan. Kun tajuaa, ettei kärsivällisyyttä ole jäljellä kuin pieni hippu, oma olotila suorastaan nolottaa. On niin noloa, ettei aikuinen ihminen pysty olemaan rauhallinen ja asettautua tilanteen ulkopuolelle tai jotenkin sen yläpuolelle. Eikä aina edes osaa sanoa, miksi on kärsimätön.

Itsellä kärsivällisyys on koetuksella etenkin silloin, kun Junnulla on huono päivä ja se vaatii koko ajan huomiota, syliä ja yhteistä tekemistä. Tarvitsen vähän tilaa ympärilleni ja stressaannun, jos en saa edes kotitöitä tehdä rauhassa. Silloin on kärsimättömimmilläni ja pienikin lisävastoinkäyminen saa kupin läikkymään.

Helpointa on olla kärsivällinen, jos tilanteeseen on pystynyt jotenkin ennakolta varautumaan. Eli jos tietää, että joutuu koko päivän olemaan kahdestaan Junnun kanssa tai että Junnu on kipeänä ja siksi kärttyisempi, osaan ottaa asiat rennommin.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ei sinnepäinkään, mutta onneksi Junnun syntymä on lisännyt minussa tätä luonteenpiirrettä. Nyt koen olevani tyynen rauhallinen tilanteissa, joissa ennen menetin malttini, koska kärsivällisyyteni on joutunut koetukselle paljon kovemmissa paikoissa Junnun kanssa. Nyt vain toivon, että oppisin kärsivällisyyttä myös Junnun kanssa niin, että osaisin toimia aikuismaisesti enkä joutuisi häpeilemään itseäni.

Kuka minä?

Viime aikoina olen mietiskellyt sitä, kuinka vaikea on oikeasti tuntea itsensä. Luulin, että kunhan nuoruusvuosista ikä vähän karttuu (argh! kuulostipa vanhankäyrän lauseelta), alan päästä selvyyteen siitä, millainen ihminen olen ja mitä haluan elämältäni. Nyt täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei minulla ole siitä paljoakaan tietoa. Tuntuu, että vain ajelehtii tässä elämässä vailla todellisia tavoitteita. Olisi helppoa, jos tietäisi että tavoitteeni on saavuttaa tällainen elämä ja olla tällainen, silloin tietäisi, milloin on onnellinen ja mitä elämällään tekisi.

On vaikea sanoa, milloin toteuttaa enemmänkin normeja siitä, mitä kuuluu haluta kuin sitä, mitä todella itse haluaa. Myös media ja mainonta vaikuttaa ihan liikaa siihen, mitä koen tarvitsevani. Olen oikeastaan aika helposti ylipuhuttavissa ja mielestäni se kertoo paljon itsetuntemukseni puutteista. Saatan muuttaa mielipiteeni johonkin asiaan hyvin nopeasti yhden keskustelun pohjalta jos vain olen valmis kuuntelemaan aidosti tätä toista osapuolta. Joissakin asioissa nimittäin olen aika jääräpäinen enkä anna toiselle todellista mahdollisuutta tulla kuulluksi.

Eräs ystäväni totesi viikonloppuna, että olen muuttunut. En ole enää niin iloisen tai puheliaan tai äänekkään oloinen kuin ennen, hänkään ei ihan tarkkaan osannut sanoa mitä tarkoitti. Tämä sai minut miettimään, mistä muutos johtuu ja onko se askel kohti sitä, mitä oikeasti olen vai toisinpäin. Hankalaa. Tuntuu, että aina voisivat asiat olla paremmin, ettei mihinkään oikein osaa olla tyytyväinen ja siksi on niin vaikea sanoa, milloin on onnellinen ja toteuttaa itseään. Olen varsin kriittinen kaiken suhteen ja se varmasti myös lisää fiilistä siitä, etten ole nyt onnellisimmillani ja kaipuutani vanhaan.

Loistavaa olisi, jos en analysoisi näin paljon itseäni, ehkä silloin olisinkin onnellisin kun nauttisin vain hetkestä? Mutta silloinkin pitäisi tehdä valintoja ja jos ei yhtään analysoisi itseään, voisi tulla valinneeksi aivan väärän suunnan. Vai tulisiko?

Normaaleja temppuja?

Siitä onkin nyt vierähtänyt tovi kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Suurin syy lienee karmeassa flunssassa, jonka joku meille toi ja jonka ansiosta olen ollut tosi kipeä nyt jo viikon. En yleensä sairasta pitkään enkä toisaalta osaakaan sairastaa, ahdistun vain kun joutuu ottamaan rauhallisesti eikä kroppa pelaa normaalisti. Nyt on todella ollut tekemistä jo oman mielen pitämisessä suht positiivisena saati sitten tuon flunssan hoitelussa. Junnu-raasukin on ollut räkätaudissa yli viikon.

Viime aikoina olen ahdistuneena pohdiskellut sitä, kuinka paljon kaikenlaista pitäisi Junnu oppia juuri nyt. Potallakäyminen pitäisi opetella, nokkamukista juominen, unipullosta vieroitus, omatoiminen syöminen, yksin nukkuminen ja huh mitä kaikkea vielä… Välillä päätän, etten piittaa normeista ja etenemme Junnun kanssa hänen omaan tahtiinsa, mutta sitten taas iskee huono-äitisyndrooma ja tunnen pakottavaa tunnetta samaistua näihin normeihin.

Pottailun suhteen olemme aivan lähtöpisteessä. Junnu ei tykkää istua potalla, sitä on vain kiva heitellä pitkin kylppäriä. Tämän asian kanssa olen itse ollut levollisimmin mielin, koska monihan oppii kuivaksi vasta joskus lähempänä kolmen vuoden ikää. Mutta neuvolassa kovasti neuvottiin, kuinka pitäisi istuttaa poikaa potalla jokaisen ruokailun jälkeen jotta tottuisi siihen ja sitten vähitellen oppisi homman. Estänkö siis poikani kehitystä jos en tätä tee vai onko parempi odottaa oikeaa aikaa kun istuskelu kiinnostaa Junnua oikeasti?

Netissä moni äiti hehkuttaa, kuinka heidän lapsensa (Junnun ikäisinä) osaavat jo juoda nokkamukista kaiken maitonsa. Junnu juo tasan niin kauan nokkamukista, kun sillä ei ole oikeasti jano/nälkä. Eli nokkiksesta voi siemailla juotavaa, mutta jos oikeasti pitää saada maitoa, on tuttipullo ainoa joka kelpaa. Lisäksi tässä hiertää unipullo, jota ilman Junnu ei nukahda vieläkään. Se kuuluu rutiineihin, joita on vaikea muuttaa ja joita en oikein osaakaan lähteä muuttamaan. Minkä sille mahtaa, että poika sammuu kun juo pullosta?

Yksinnukkumisen ihanne on myös minusta hieman dilemmaattinen (onko tuollaista sanaa edes olemassa?). Junnu yleensä herää joskus aamuyöstä ja itkien pyytää viereemme. Pienenä vauvana hän nukkui aina välissämme ja olin jo tosi ylpeä kun keväällä saimme aika vaivattomasti herran siirtymään omaan sänkyyn ainakin alkuyöksi. Minusta on edelleen niin ihanaa nukkua pojan tuhistessa vieressä, mutta muiden puheista olen taas ymmärtänyt, ettei tällainen ole enää oikein sopivaa. Sen olen ymmärtänyt, että jos Junnu tyytyisi nukkumaan omassa sängyssä, hän saattaisi nukkua yönsä rauhallisemmin kertaakaan heräämättä, mutta muita syitä tälle vieressänukkumisen kiellolle en ole keksinyt.

Jotenkin siis tuntuu, että pojalle pitäisi opettaa kuin koiralle ikään kaikenlaisia temppuja juuri nyt. Selvää on, ettei näitä kaikkia temppuja kannata alkaa yhtä aikaa opettaa, mutten oikein tiedä mistä aloittaisi ja millä sen itselleni motivoisin. Jos ei oikein ymmärrä normin taustalla olevia perusteluja, on sitä vaikea alkaa noudattaa ja nähdä vaivaakin sen opettelussa. Toki ymmärrän, että nämä ovat taitoja, jotka pienen lapsen tulee oppia, mutta mikä on oikea aika, onkin sitten jo toinen kysymys. Kun kyse on ensimmäisestä lapsesta, sitä on vain niin herkkä muiden mielipiteille ja pelkää huonoksi äidiksi leimaamista.

Tähän loppuun täytyy vielä hehkuttaa Junnun taitoja. Sen sijaan, että hän olisi oppinut juomaan nokkiksesta, osaa hän nyt kävellä!!! Ekoja haparoivia askeleita ilman tukea on otettu jo parin viikon ajan, mutta nyt onnistuu jopa metrinkin itsenäinen kävely, kunhan on riittävän mielenkiintoinen maali näkyvissä.

Superbakteerin uhka

Olen sitä tyyppiä ihmisenä, että välillä alan kamalasti pelätä jotakin tulevaa kamaluutta maailmassa ja pääsen mielikuvissani usein maailmanloppuun tai täydelliseen katastrofiin nyt ainakin. Olen mm. ollut huolissani lintuinfluenssasta, maailman vesipulasta, Pohjois-Korean ja Venäjänkin tilanteesta. Nyt tällä viikolla olen miettinyt paljon superbakteeria ja yön pimeinä tunteita unta odotellessani olen jo vaipunut epätoivoon tässäkin asiassa.

Tiistaina tuli Ylen ykköseltä Ajankohtaisessa ykkösessä valaiseva juttu tästä superbakteerista. Siihen asti olin kuvitellut, että bakteerin mahdollinen leviäminen ei paljoakaan minua koskisi, eikä olisi niin iso asia suuremmassakaan mittakaavassa, mutta en kuvittele enää. Ohjelmassa haastateltiin englantilaista tohtori David Livermorea, joka oli sitä mieltä, että superbakteeri leviää hyvin nopeasti ja aiheuttaa suurta vahinkoa ihmiskunnalle, ellei jotain tehdä ja pian. Livermoren mukaan maailmassa käytetään liikaa antibiootteja. Länsimaissa kuureja määrätään liian heppoisin perustein ja Aasiassa antibiootteja saa jopa ilman reseptiä. Nyt, luontaisen evoluution tuloksena bakteerit ovat kehittymässä sellaisiksi, etteivät antibiootit niihin enää tehoa.

En ollut ymmärtänyt niitä laajoja seurauksia, joita tästä tilanteesta meille olisi. Jos bakteerit kehittävät resistanssin antibiooteille, suurin osa nykypäivän leikkauksista ei enää onnistu. Tekemättä jäisivät tai ainakin huomattavan paljon vaarallisimmiksi tulisivat mm. umpilisäkkeen poisto, syöpähoidot ja elinsiirrot. Ei todellakaan kuulosta miellyttävältä tulevaisuuden kuvalta…

Livermoren mukaan ainoa keino ylläkuvatun tilanteen välttämiseksi olisi tehdä tiivistä kansainvälistä yhteistyötä. Olisi kehitettävä uudenlaisia antibiootteja ja sovittava yhteisesti antibioottien käytöstä. Itsestä vain tuntuu, ettei tällaiseen työhön oikein nykypäivänä haluta satsata. Vasta kun jotain pahaa oikeasti tapahtuu länsimaissa, ollaan valmiit toimimaan. Ennaltaehkäisevä tai kauaskatseisempaa toimintaa ei arvosteta tänä päivänä kun tuijotetaan vain tämän kvartaalin tulosta ja korkeintaan panostetaan seuraavaan kvartaaliin maksimaalisen voiton saavuttamiseksi.

Ohjelmassa haastateltiin myös Helsingin yliopiston professoria Olli Peltoniemeä, joka kuvasi Suomen kotieläintalouden tilannetta tässä asiassa. Hänen mukaansa antibiootteja on jouduttu antamaan enemmän tuotantoeläimille, koska suuret tilakoot ovat lisänneet eläinten sairastelua. Resistanssi tuotantoeläimillä on Suomessa vielä hyvä varsinkin Keski-Eurooppaan verrattuna, mutta hänen mukaan antibioottien käyttöä eläintiloilla tulisi Suomessakin vähentää. Suomessa on todettu vain yksittäisiä ylilyöntejä antibioottien käytössä ja se sentään on hyvä uutinen. Ainoa, mikä jäi mietityttämään, oli Eviran asiantuntijan kommentti siitä, että antibiootteja lihasta tutkittaessa nollatulosta ei ole olemassakaan. Mittarit ovat kuulemma niin herkät, että aina jotain näkyy ja kyse onkin vain siitä, mikä asetetaan sallituksi tasoksi ja mikä ei. Tästähän tuossa Venäjän lihakiistassakin on kyse. Kuulostaa vain kovin hurjalta tämäkin ajatus. Ei mahdu tämän humanistin pieneen päähän…

En lähde nyt tässä sen tarkemmin pohtimaan sitä, millainen maailmamme olisi, jos Livermoren arvioimasta uhasta tulisi totta ja joutuisimme palaamaan ajassa 80 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin antibiootteja ei vielä ollut. Ajatus tuntuu sen verran ahdistavalta, että jätän kauhukuvat visusti sinne yön pimeisiin tunteihin pohdittavaksi ja laitan nyt vain kädet kainaloita myöten ristiin, että löytyisi yhteinen tahtotila tämän asian ratkaisemiseksi.

Takaisiin hitaaseen arkeen

Mies lähti maanantaina viimein kuuden viikon isyyskuukauden ja yhdistetyn kesäloman jälkeen takaisin töihin ja nyt olisi meidän Junnun kanssa aika sopeutua taas normaaliin arkeen. Kesän aikana ehti tottua siihen, että joka toinen aamu sai nukkua pitkään kun vuorottelimme aamuvuoroja ja siihen, ettei ollut hoitovastuussa yksinään koko päivää. Junnu herää edelleenkin varsin usein klo 6 ja kun itse ei kuitenkaan malta mennä nukkumaan ihan vielä klo 21, on aamuisin aina aikasta väsynyt. Onneksi on Junnun aamupäiväunet. Ne ovat pelastaneet pahoina aamuina. Päiväunet ovat yksi elämän nautinnoista ja etenkin rakastan niitä tuhiseva pikkupoikani kainalossani. Päiväunet muodostavat ehkäpä normaalin arkipäiväni suurimman dilemman. Jos menen nukkumaan yhdessä Junnun kanssa, menetän kallisarvoisen oman aikani ja mitä todennäköisimmin saan unta paljon myöhempään. Mutta mikä sen makoisempaa kuin tunnin tai puolentoista päiväunet…

Arkeen palaamiseen liittyy myös toinen mielenkiintoinen dilemma. Iltaisin tuntuu, että kun mies tulee töistä, olisi kamalasti kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Olisi kiva, jos saisin omaa aikaa ja mies hoitaisi Junnua, olisi kiva, jos mies saisi tehtyä taloudessamme olevia ”miesten hommia” kuten nurmikon leikkuuta tai jonkun nippelin viilaamista ja olisi kiva, jos lähdettäisiin yhdessäkin jonnekin. Illat menevät vain niin nopeasti ja jos annan miehelle mahdollisuuden viettää omaa aikaa tai touhuilla niitä taloustöitä joita olen hänelle listannut, joudun hoitamaan itse Junnua koko päivän. En tiedä miksi ajattelen tämän asian niin vaikeasti, mutta hankalaa tasapainottelua tämä aina on. Mielipiteitä? Tämä saa ehkä Junnun hoitamisen kuulostamaan kauhean kurjalta hommalta jota yritän väistellä kuin imurointia tai tiskaamista, mutta sitä se ei ole. Joskus vain kun poika känisee kaiken aikaa, yrittää jatkuvasti tehdä jotain kiellettyä tai jättää sormensa saranan väliin kymmenennen kerran, alkaa oma kärsivällisyys olla lopuillaan. Ja toisaalta olen sen luonteinen ihminen, että haluan välillä olla myös yksin ja puuhastella jotain ei niin tärkeää omaa juttua.

Tässä kohtaan olisi ehkä hyvä avata vähän sitä, mistä blogini nimi juontaa juurensa. Oltuani nyt vuoden äitiyslomalla, olen paljon miettinyt ajan käsitettä ja sitä, kuinka eri temmossa sama aika meille kulkee. Ollessani töissä tai opiskelemassa, aika riensi ihan kauheata vauhtia ja päivässä ehti/oli pakkokin tehdä ihan kauheasti kaikkea. Täyden työpäivän lisäksi ehti käydä spinningissä, kaverin kanssa kahvilla, ruokakaupassa, tehdä ruoka ja katsoa vielä telkkarista jonkun sarjankin. Samalla päässä oli tarkka kuva kalenterista, mitä seuraavina päivinä tulee tapahtumaan ja tulevia tapahtumia änki sinne lisää jatkuvasti. Päiville oli aina oma ennalta määritelty rytminsä.

Nyt äitiyslomalla aika on saanut aivan uudenlaisen luonteen. Elän Junnun tahtiin eikä sillä, mikä päivä on menossa tai mitä kello on, ole niinkään merkitystä. Aika on hidastunut ja menettänyt aikaisemman merkityksensä. Nyt riittää, kun päivässä on yksi tekeminen, vaikkapa ruokakaupassa käynti. Kun sen tekee rauhassa ja Junnun päivärytmin kannalta sopivaan aikaan, ei päivään muuta tunnu mahtuvankaan.

Välillä tunnen jopa huonoa omatuntoa siitä, etten tee juuri mitään päivisin. On tunne, että vain laiskottelen ja elämä ikään kuin menee hukkaa jos en ohjelmoi itseäni kaikenlaiseen. Tuntuu, että elän tylsää elämää kun en tee mitään. Täytyi oikein ruveta pitämään kalenteriin sellaista pienimuotoista päiväkirjaa, jotta näkisin jälkikäteen mitä tein joka päivä tai mitä ajattelin. Jälkikäteen tällainen ajankäyttö kuulostaa varmaan tosi tylsältä. Mutta kuinka paljon päivässä pitää tehdä asioita, jotta voi sanoa, ettei päivä mennyt hukkaan? Lisäksi oman elämän erilaisuuden huomaa karvaasti ystävien seurassa, jotka ovat osa oravanpyörää. Minun on vaikea keksiä puheenaiheita jotka eivät liittyisi Junnuun, koska elämässäni ei juuri muuta tapahdu. Tulee olo, että olen todella tylsää seuraa ja usein koen paremmaksi vain kuunnella sen sijaan, että höpöttäisin koko ajan pojastani. Kun olen hetken kuunnellut kavereiden kertomuksia tapahtumarikkaasta elämästään, tulee vähän surullinenkin olo oman elämän tyhjyydestä, että tätäkö tämä nyt sitten on lopun ikääni.

Ei meidän elämämme kuitenkaan mitenkään hitaasti etene. Junnu kasvaa silmissä ja äidillä on jo niin haikea olo kun suloista pikku vauvasta on tullut tuollainen iso jötikkä. Päiviin mahtuu paljon elämää kun Junnu konttailee joka paikkaan ja tekemistä sen viihdyttämisessä/vahtimisessa riittää. Hidas ei sinänsä tarkoita tylsää tai tapahtumaköyhää, mutta ulkoiset paineet nykyisen elämän määrittelemiseksi sellaisiksi ovat suuret.

Nyt ainakin vielä tämä hidas ja erilainen elämä tuntuu hyvältä. Kuten esittelyssäni sanoin, nautin stressittömyydestä ja kiireentunteen puuttumisesta. Vuosi äitiyslomaa on takana ja jäljellä on vielä melkein vuosi kun tarkoitus on näillä näkymin palata töihin ensi vuoden elokuussa. Tosin lueskelin äsken keskustelupalstalta väsyneiden äitien kommentteja siitä, kuinka rasittavaa aikaa pienen taaperon kanssa on, kun jatkuvasti saa tapella kaikesta mitä saa tehdä ja mitä pitää tehdä, joten en tiedä kuinka kauan tämä elämä maistuu näin hyvältä minulle. Pidetään peukkuja ja lupaan olla täällä blogissani teille rehellinen siitä, miten vuosi sujuu.

Vaarallista elämää

Välillä tuntee itsensä niin voimattomaksi tämän tavaramäärän ympärillä. Kun haluaisi ostaa aina sitä eettisintä, terveellisintä ja laadukkainta, mutta kun ei vain aina ole tietoinen kaikista kuluttamiseen liittyvistä kuvioista. Valistuneena kuluttajana pitäisi tietää erilaisista materiaaleista, kemikaaleista, valmistustavoista ja paikoista, yrityksistä jne jne niin paljon, jotta voisi valita sen oikean tuotteen. Tietoa tuotteista löytyy paljon, ehkä jo liikaakin, mutta kaikki on niin ristiriitaista, etten osaa yleensä päättää, ketä uskoa.

Otetaan esimerkki niin ymmärrätte dilemman paremmin. Kun sain tietää olevani raskaana, aloin tietenkin miettimään tarkemmin, millaisia tuotteita käytän ja ostan lapselleni. Esimerkiksi tuttipullojen suhteen löysin kahtaanlaista tietoa. Suurin osa vakuutti, että tavalliset muovipullot ovat oikein sopivia varsinkin Suomessa pienelle lapselle, eikä mitää vaaraa ole. Toisaalta sain lukea, että niissä on jotain vaarallisia yhdisteitä, joille ei missään nimessä kannata altistaa lastaan. Päätin uskoa valtavirtaa ja pidin vastustajia tästäpäivästä vieraantuneina pipertelijöinä. Junnu on siis lutkuttanut maitonsa tyytyväisenä tavallisesta pullosta. Nyt tässä keväällä luin Helistimestä, että uusimpien tutkimusten mukaan näissä muovipulloissa todentotta onkin jotain yhdisteitä, joiden on todettu lisäävän lasten tarkkaavaisuudenhäiriöitä. Tunsin itseni petetyksi ja helppouskoiseksi. Miksen tiennyt tästä aiemmin ja miksei vaihtoehtoisia pulloja ollut helpommin tarjolla. Ja toisaalta artikkeli oli sen verran maallikoille kirjoitettu, ettei siitä selvinnyt tutkimuksen laadusta juuri mitään tietoja eikä siinä esitetty kenenkään toisen tutkijan mielipidettä asiaan.

Toinen esimerkkini liittyy lastenvaunuihin. Löysin eilen netistä kemikaalicoctailin blogista tiedon, että lastenvaunuissa käytetään ftalaatteja, joita ei lainmukaan saa olla edes lastenleluissa. Tämän enempää en suoraan sanottuna halunnut tuosta ftalaatista ottaa selvää, koska asia alkoi ahdistaa jo todella paljon. Vaunuja valitessani (ostimme käytetyt) ei mieleen pälkähtänytkään, että niissäkin on ympättynä jotain terveydelle vaarallisia aineita ja että niidenkin ostossa pitäisi miettiä muutakin kuin käytettävyyttä ja ulkonäköä. Ahdistuksen ahdistus!

Kemikaalit on muutenkin sellainen asia, jotka ahdistavat minua jo pelkällä olemassaolollaan. Siksi hetken tuota yllämainittua blogia selailtuani päätin olla tutustumatta siihen enää tarkemmin. Blogi vaikuttaa oikeasti todella asiantuntevalta, on sitä paitsi ylen toimittajan kirjoittama, mutten vain jotenkin pysty vastaanottamaan niin paljon tietoa siitä, kuinka vaarallisia kaikki käyttämäni tuotteet ovat. Olen rajallinen ihminen. Vaarallisten aineiden määrä jä yleisyys ahdistavat pientä päätäni joka tahtoisi vain kaikkea hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta joka ei kerta kaikkiaan enää tunnu selviytyvän tässä vaihtoehtojen ja tiedon tulvassa. Haluaisin olla naivi ja uskoa siihen, että kaikki minulle myytävät tuotteet on tutkittu ja todettu jossain fiksussa paikassa terveellisiksi ja eettisiksikin. Tai sitten haluaisin rehelliset merkinnät tuotteisiin siitä, että juu tässä tuotteessa on nyt sitten tätä ja tätä vaaralliseksi todettua ainetta. Joo tiedän, tämä on utopiaa, ei tätä päivää, mutta kun mä tahtoisin…!

Luonnotonta ruokaa

Matkaillessani tällä viikolla Itä-Suomessa sukuloimassa, mielessä pyörivät jälleen Suomen maatalous ja ennen kaikkea tehotuotantotalous. On niin surullista, että puhtaan luonnon maassa Suomessa ollaan niin hakoteillä luomun ja ruoan luonnollisuuden suhteen. Luomua ei riittävästi markkinoida Suomessa ja sitä pidetään jotenkin viherpiipertäjien höyrähtelynä. MTK jankkaa vain sitä, että kaikki tuotanto Suomessa on luonnonmukaista, mikä ei kuitenkaan millään muotoa pidä minusta paikkansa.

Ruoantuotanto on kaukana luonnollisuudesta ja puhtaudesta tällä hetkellä ja tulevaisuus näyttää vain menevän entistä hurjempaan suuntaan. Jos ja nähtävästi kun Suomeen alkaa virrata geenimuunneltuja lajeja, ei koko maassa voida viljellä enää mielestäni luomua. Eikä lihakaan voi olla luomua jos eläimille syötetään gmo-ruokaa. Vaikka muuta väitetään, on riski gm-kasvien leviämiselle muiden kasvien joukkoon suuri. Gmo kasvien viljely on silkkaa ihmiskoetta, jolle en näe järkeä. Siitä, mitä näistä kasveista lopulta jää meihin ja miksi ne meitäkin muokkaavat ajan saatossa, ei ole takeita. Sen sijaan, että koetamme muuttaa kasvituotantoamme koko ajan tehokkaammaksi ja luonnottomammaksi, meidän tulisi ikävä kyllä muuttaa ruokailutottumuksiamme.

Venäläiset tutkimukset, joissa löytyi antibiootteja suomalaisesta lihasta, ovat mielestäni hälyttäviä, eikä niitä ole oikein puhtain paperein täällä kommentoitu. On kummallista, miten Suomessa voidaan kuitata antibioottien löytyminen lihasta vain lainsäädäntöjen eroavaisuuksilla. Minusta lihasta ei saa löytyä antibiootteja missään tutkimuksessa ja tulokset ovat siis hälyttäviä. Pelkään pahoin, että ne ovat tulleet lihaan gm-soijasta, jota possuillemme kuulemma jo syötetään reippain mielin. Nyt aion olla entistä tarkempi sen suhteen, mitä lihaa kaupasta kotiin raahaan.

Mikä tätä maailmaa vaivaa, taas on vain pakko miettiä ja kysyä vaikka se niin kliseistä onkin. Ruoantuottaminen erkanee koko ajan vain kauemmaksi luonnollisuudesta ja lähellä tuotetusta. Koska halutaan tehokasta ja halpaa tuotantoa, pitkiä säilyvyysaikoja ja standardia tuotetta, ollaan valmiita ottamaan suunnattomia riskejä, joiden seurauksia ei kukaan tiedä. Onneksi sentään Euroopassakin moni valtio on kieltänyt gm-kasvien viljelyn maillaan. Käsittämätöntä vain on, ettei näiden maiden joukosta löydy Suomea vaan esimerkiksi Romania, Bulgaria, Ranska ja Italia ovat ymmärtäneet tilanteen vakavuuden.

Vai olenko vain konservatiivinen, vanhoja hyviä aikoja katkerana muisteleva höppänä, joka ei ymmärrä tämän päivän maailmasta mitään? Jos saisin päättää, haluaisin ostaa ruokani lähellä olevista pikkukaupoista, joissa ruoka on tuoretta, puhdasta ja terveellistä vailla säilöntäaineita, lääkeaineita, marinadeja tms moskaa. Tiedän olevani moraaliton siinä mielessä, että paasaan tehotuotannon ongelmista ja mässäilen lihalla, mutta kait asioiden tiedostaminen ja huonon omantunnon poteminen on jo alku omien tottumusten muuttamiselle.

Lähteitä mm: www.luomu.fi, hesari ja www.maaseuduntulevaisuus.fi

Kehitystason mukaista aktivointia

Aluksi pitänee vielä hiukan kertoilla, mitä tämä meidän esikoinen, elämämme keskipiste tällä hetkellä taitaa. Junnu oppi reilu viikko sitten konttaamaan ja jätti ryömimisen heti pois. Nyt noustaan reippaasti tukea vasten seisomaan jokaiseen sopivalla korkeudella olevaan paikkaan ja otetaan muutamia askeleitakin tukea vasten. Junnu on varsin tyytyväinen tapaus ja kova höpöttämään.

Junnun touhuiluja on kyllä aina mukava seurailla. Poika viihtyy tosi hyvin itsekseen ja juttelee siinä samalla usein vilkkaasti. Tällä hetkellä hänelle varsinaisiksi leluiksi ostetut asiat eivät kiinnosta lainkaan, vaan mielenkiintoisia ovat esim. kaukosäätimet, puhelimet, ovet, laatikot ja ylipäätään kaikenlainen tavara, mitä se löytää kaappeja availlessaan. Uusia esineitä pyöritellään pitkään käsissä, koetetaan ehkä vähän heitellä lattialle ja joskus vähän maistellaankin. Tutkimisen halu on siis suunnaton.

Kun lelut eivät enää kiinnosta, olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle pitäisi leluja ostaa. Meille suurin osa leluista on tullut lahjoina ja niin on minusta hyväkin. Välillä olen pari lelua ostanut kun on tullut huono äiti fiilis siitä, ettei lapsellani ole ”tarpeeksi” leluja tai olen huomannut jonkun tyyppisen lelun kiinnostavan erityisesti. Haluaisin kuitenkin tukea Junnun mielikuvituksen kehittymistä ja luovuutta ja tuntuu, että liialla määrällä leluja se tukahtuu.. Mutta jotenkin lapsellahan kuuluu olla leluja kasapäin ja lattiat väärällään. Tuntuu, että kunnon äitinä minun pitäisi miettiä aina lapseni kehitystasolle sopivia leluja jotta hän oppisi uutta ja saavuttaisi taas uuden tason. Ja nuo ei-leluiksi tarkoitetut esineet ovat tietenkin usein vaarallisempia pienen ihmisen käsissä ja suussa. Näin kirjoitettuna ajatukseni kuulostavat kyllä todella tyhmälle, mutta nämä normit istuvat kuitenkin syvässä… Muutenkin esikoisen kanssa sitä on tosi herkillä ja potee syyllisyyttä kaikesta, missä ei toimi kuten olettaa kaikkien muiden toimivan.

Ainoita varsinaisesti Junnulle ostettuja asioita, mitkä sitä nyt kiinnostavat, ovat kirjat. Olkkarin lattia on täynnä herran kovakantisia opuksia, joita on turha kerätä hyllyyn, koska ne heti kiskotaan sieltä pois ja levitellään ympäriinsä. Kirjoja Junnu tykkää lukea niin yksin kuin yhdessäkin. Yksikseen se keskittyy lähinnä sivujen availun ja kirjan pyörittelyn tarkkailuun. Joskus tosin Junnulta menee hermot, kun kirja (jonka päällä hän sattumalta istuu) ei millään aukeakaan. :D

Olen miettinyt paljon sitä, mistä tällainen kirjainnostus on saanut alkunsa ja onko pojastamme tulossa jonkin sortin akateemikko tai hikari nykyisten kiinnostusten pohjalta. Voiko edes tämän hetken kiinnostuksen kohteista vetää suuria johtopäätöksiä tulevasta? Itse luen kirjoja tosi paljon kuuntelemalla äänikirjoja. Junnu on saanut tottua äänikirjoihin jo mun masussa ollessaan. Vielä täläl hetkelläkin tunnustan, että kuuntelen kirjoja välistä samalla kun puuhailen Junnun kanssa arkiaskareita tai katselen sen touhuiluja. (Nyt tästä tavasta pitäisi kyllä jo päästä eroon kun poika alkaa ymmärtää enemmän niin kirjan tekstistä kuin siitäkin, ettei äiskä silloin keskity häneen niin täysillä.) Sinänsähän kirjat ovat fyysisesti kuitenkin ihan erilaisia kuin äänikirjat, mutta kait se jo ymmärtää, että niissä on samanlaisia tarinoita kuin noissa äiskän kirjoissa. Netin äitipalstojen perusteella Junnun kiinnostus kirjoihin on vain aika harvinaista tämän ikäiseksi.
.

Esittelyn tynkää

Olen hiukkasen alle 30v espoolainen kotiäiti, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, maailman pelastamisesta ja pitää lukemisesta, neulomisesta, lenkkeilystä, maalipallosta, zumbasta ja muusta urheilusta. Politiikka sen alkuperäisessä merkityksessään on mielenkiintoista seurata, politikointi ja maan tavan sivusta seuraaminen eivät sen sijaan herätä mitään positiivisia mielleyhtymiä. Liikunta ei ikävä kyllä ole mikään itseisarvo minulle vaan lähinnä keino pitää oma mielenterveys kunnossa ja saada vähitellen raskauskilotkin poistumaan.

Tällä hetkellä olen kotona hoitovapaalla hoitamassa 9kk ikäistä poikaani ”Junnua”. Oravanpyörään takaisin hypätessäni olen töissä opinto-ohjaajana. Olen luonteeltani synnynnäinen stressaaja ja täydellisyyden tavoittelija ja äitiyslomani on ollut ala-asteaikojen jälkeen ensimmäinen kerta, jolloin en ole joutunut stressaamaan ja tuntemaan jatkuvaa kiirettä koko ajan. On mahtavaa elää pienen ihmisen aikataulujen mukaan tarvitsematta vilkuilla kelloa ja täyttä kalenteria jatkuvasti. Nyt toivoisin, ettei minun tarvitsisi hypätä siihen oravanpyörään enää uudestaan, mutta pakkohan se on, ellei sitä ennen voiteta lotossa tai jotain muuta yhtä todennäköistä tapahdu. Haluaisin kuitenkin oppia tästä kotiäitiydestä jotakin ja muuttaa sitä, miten töitäni ja elämääni elän jatkossakin. Haluan uskoa siihen, että töitä voi tehdä vain työaikana ja vapaa-ajalla pitäisi löytyä aikaa läheisten kanssa olemiselle, ei pelkälle suorittamiselle ja kiireen toistelulle.

Tässä blogissa seurataan lapseni Junnun kasvua ja edesottamuksia, elämän tiellemme heittämiä sattumuksia ja omaa taukoani työelämän paineista. Samalla haluaisin kommentoida ja ihmetellä maailman menoa ja lukemiani kirjoja.

Olen muuten siinä mielessä omituinen bloggaaja, etten juuri ole seurannut muiden blogeja, joten: olisiko sinulla jokin hyvä blogi-vinkki minulle? Olen täysi noviisi tässä blogi-maailmassa ja vasta nyt kun olen ollut kotona vailla työhuolia, on tullut tarve kirjoittaa ja miettiä maailmaa näin netissäkin. Kun keskustelukumppanina toimii suurimman osan päivistä 9kk ikäinen poika, ei ehkä ole kummakaan, että tulee mieleen syöksyä välillä tänne nettiin sanomaan jotakin vähän viisaampaa. Toivottavasti siis viihdytte seurassani ja näille sivuille syntyy monta kiinnostavaa keskustelua!