Hidas elämä nopeutuu

Eilen unettomana pyöriessäni rupesin miettimään tämän blogin nimeä ja nykyistä tilannetta. Ennen oli tosiaan niin, että elin ikäänkuin hitaampaa elämää kun saatoin vain keskittyä Junnun kasvun ja ihmeellisyyden ihmettelyyn ja hoidella poikaa lähinnä kotosalla. Ero työssäkäyvään arkeen oli suuri kun päivärtyhmi muotoutui pojan rytmin mukaan, kalenteri oli varsin tyhjä ja päivisin sai nauttia pitkistä yksinoloista päiväunien ajan. (No toki silloin piti tehdä kotitöitä mutta muutoin oli rennompaa). Nyt tilanne ei minusta ole enää sama eikä elämä muutenkaan enää niin hidasta.

Toki saan edelleen elää Junnun rytmin mukaan, mutta samalla kun pojan taidot kehittyvät, on hänestä tullut yhä nopeampi ja vaativampikin. Enää ei riitä leppoisa päivä kotona omien lelujen parissa. Tai jos riittää niin viimeistään seuraavana päivänä seinät alkavat kaatua päälle ja kaikki kiukuttaa. Nyt täytyy käydä puistoissa, ulkoilemassa ja tapaamassa muita lapsia erilaisissa yhteyksissä, muuten poika ei ole tyytyväinen.

Elämän rytmi on siis muuttunut ja äidin on taas opittava sopeutumaan. Hyvähän tämä on sikäli, että näin tulee kevyempi mahalasku työelämään ensi syksynä, mutta koville välillä ottaa kun totuin jo niin erilaiseen. Ei tämän ikäiseltä pojalta voi vaatia että hän jaksaisi pitkään vain yhdessä paikassa äidin kanssa nököttää ja virkistäväähän se on kun saa nähdä muitakin ihmisiä. Sadepäivinä, flunssaisena tai muutoin vain laiskoina päivinä sitä vain on vaikeampi saada itseään pois kotoa. Töihin on jotenkin selkeämpi lähteä. Sinne mennään aina tiettyyn aikaan, vaihdetaan selkeästi paikkaa, vaatteita ja siihen liittyy muutenkin erilaisia siirtymäriittejä, mutta kotoa on vain jotenkin raa'asti revittävä itsensä toimintaan välistä. Ymmärtääköhän kukaan mitä ajan takaa?

Toki elämme edelleen aivan eri temmossa kuin valtavirta täällä pääkaupunkiseudulla. Aika on edelleen meille aivan eri käsite. Suurimmaksi osaksi elämää voi suunnitella ajatuksella, mitä tekee aamupäivällä, iltapäivällä tai illalla. Ei siis tarkkoja kellonaikoja tai minuuttiaikatauluja vaan jako vain siihen, mitä tekee ennen päiväunia, niiden jälkeen ja illalla kun mies on (toivottavasti) tullut kotiin. Jos joukossa on päiviä jolloin aikataulu on tiukka ja kelloakin joutuu vilkuilemaan, tarvitsen niistä toipumiseen pari löysempää päivää. Kaikkeen tottuu niin kovin nopeasti enkä halua saavutetuista eduista luopua hoitovapaallani ;)

Nyt kun käymme aktiivisemmin asukaspuistoissa, perhekahviloissa ja muissa vapaamuotoisemmissa äitien ja lasten tapaamisissa, olen paljon miettinyt sitä, miten omaa lasta ja toisaalta muidenkin lapsia pitää leikeissä ohjata. Totuushan on, ettei tämän ikäinen vielä osaa leikkiä toisten lasten kanssa, vieressä kyllä on kiva leikkiä muttei toista oikein vielä ymmärretä toisena ihmisenä eikä yhdesä leikkiminen siksikään onnistu. Kahnauksia sattuu kun lapset haluavat saman lelun tai eivät ole ihan yksimielisiä siitä miten leikitään. Jos ei istu ihan vieressä tarkkailemassa (varsinkin mun huonon näön takia) ei kaikkia juttuja ehdi edes huomaamaan mitä lapset toisilleen tekevät enkä tiedä onko tarpeenkaan. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, mutta pelkän aina, että olen liian lepsu tai minulta jää näkemättä jokin isompi huono käytös. Muutoinkin on mielenkiintoista seurata kuinka eri perheissä lapsilta sallitaan niin eri asioita. Siinä on aina hyvä pysähtyä itse miettimään, miksi itse sallii tai ei salli jotakin. Omien toimintatapojen tuuletus on aina suotavaa.

Junnun vauhdin kasvaessa omat näköni rajoitteet alkavat näkyä entistä selvemmin. Kuten olen aikaisemmin maininnut olen näkövammainen mutta se ei mitenkään näy minusta ulospäin. Tämä aiheuttaa varmasti monen ihmisen mielestä kummallisia tilanteita ja oma huumorintaju on niissä kovalla koetuksella. Vakiojuttu on, että nykyään aina käydessämme kirjastossa kadotan Junnun. Kirjastossa on kivoja lasten leluja ja muita millä Junnu tykkää puuhailla sen aikaa kun etsin hänelle kirjoja. Vilkuilen aina välillä häntä, mutta kun hän menee yli 10 metrin päähän minusta leikkimään, en häntä enää näe. Viimeksi olin jo aika paniikissa kun en vain nähnyt häntä missään. Lähdin sitten järjestelmällisesti kartoittamaan lasten osastoa ja kävelin ympärilleni vilkuillen läpi jokaisen hyllyrivin. Kun en vielä tämän pujottelunkaan jälkeen Junnua löytänyt aloin olla jo todella paniikissa. Juuri kun olin säntäämässä aulaan, huomasinkin Junnun istuvan tyytyväisenä sohvalla jotain kirjaa lukemassa. Hänellä oli niin sohvan värinen paita, etten ollut häntä nähnyt. Siinä hän oli varmaan koko ajan istunut ja seurannut äidin pujottelua. Mahtoi muista ihmisistä olla erikoisen näköistä toimintaa mutta minkäs teet... Todella ikävää on myös se, etten näe tuttujen äitien kasvoja ja puistossa yms. liikkuessani vaikutan varmasti tympeältä kun en tule juttelemaan. Välillä on niin yksinäinen olo tämänkin takia kun ei ehdi kehenkään kunnolla tutustua.

Uupumusta ja lupauksia syksyyn

Junnu luopui tuteista melkein kuukausi sitten. Itse laittoi ne muovipussiin ja vei roskikseen. Vain parina ekana iltana kysyi tuttia mutta ei siitä mitään varsinaista kiukkua edes tullut joten sikäli varmaan oikeaan aikaan tutit pois otettiin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei Junnu osaa nukahtaa ilman sitä oikein vieläkään. Nukahtaminen ja nukkuminen onnistuu vain meidän sängyssä ja aamuisin poika herää aivan liian aikaisin vain siksi, kun ei jotenkin osaa rauhoittua vähän havahduttuaan. Aamut ovat yhtä helvettiä ja äidiltä alkaa olla patterit todella lopussa. Poika on niin kiukkuinen ja väsynyt koko aamupäivän ja ainakin ensimmäinen hereilläolo tunti on pelkkää itkua ja kränäämistä. Mikään ei tunnu auttavan, en vain saa sitä enää nukahtamaan enkä toisaalta heräämäänkään kunnolla.

Tähän asti Junnu on ollut niin hyväntuulinen herätessään klo 9 aikoihin ja nyt kaikki on päälaellaan. Minäkään en ole mikään aamuihminen vaan tarvitsen vähän omaa aikaa / hitaan rauhallisen aamun jotta pääsen kunnolla käyntiin. En tiedä kauanko tämä kestää tai kuinka kauan tätä vielä kestän itse. Olin varautunut siihen, että yöt saatavat olla rikkonaisia ja poika kiukkuinen tutin puuttuessa, mutta sitä en uskonut että poika nukkuu vähemmän ja on aina väsynyt. Päinvastoin luin jostakin, että yöunien pitäisi parantua kun tutti jää pois.

* * * * * *

Inhoan syksyn alussa tai vuoden vaihteessa tehtäviä elämäntapamuutoksia ja -lupauksia, mutta nyt olen sortunut sellaisiin itsekin. Kirjataan ne nyt tähän oikein julkisesti niin en pääse niistä niin helpolla lipeämään :)

Koko kesän olen katsonut telkkarista käytännössä vain uutiset ja ajankohtaisen kakkosen. Aluksi tuntui todella tyhjältä kun arjesta puuttui niin suuri tekijä, mutta sitten siihen tottui. Nyt, kun kaikki perussarjat starttailevat huomaankin, etten enää niitä tarvitse. Maanantaina katsoin Salkkareita ja totesin, että olen jotenkin kasvanut (VIIMEIN) siitä ohi enkä todellakaan ole kiinnostunut, mitä henkilöille jatkossa tapahtuu. Olen siis seurannut sarjaa alusta asti hyvin tiiviisti, nyt lopetan. Juoni on mennyt niin kummalliseksi, sairaaksikin paikkapaikoin etten enää kaipaa moista elämääni.

Saas nähdä kuinka muiden ohjelmien seuraamisen kanssa käy. Todennäköisesti alan suurinta osaa vanhoista seuraamaan edelleen, mutta hyvä olisi, jos jonkun muunkin saisin jätettyä taakseni. Kun nyt olen nähnyt kuinka hyvin elämästä selviää ilman tv-ohjelmien virtaa niin ehkäpä pääsen eroon jostakin muusta roskasta. Tai ehkä elämästäni ei vaan enää puutu sitä jotain mitä höttöohjelmien katselu on täyttänyt.

Toinen lupaukseni liittyy surkeaan itsehillintääni. Olen itselleni vannottanut, että minun täytyy oppia hillitsemään itseni paremmin Junnun kanssa. Minä olen se aikuinen osapuoli ja vaikka minua kiukuttaa, minun ei sitä tarvitse aina näyttää. Jostain syystä mun on kauhean vaikea peittää tunteitani noin niin kuin ylipäätäänkin ja haluaisin aina saattaa kaiken kansan tietoon, kun olen vihainen, onnellinen, kärsimätön, pettynyt jne. Lapsen kanssa tästä pitäisi päästä eroon. Tämä ei tarkoita sitä että sallisin lapselta kaiken ja vain kehuisin, vain sitä että voisin sivistyneesti kieltää ja torua kun siihen on aihetta, enkä tiuskisi ja jyrähtelisi ihan pienistä välillä. Kiristän itseäni karkeilla tässä asiassa, jos menetän hermoni ei ole lupa ostaa seuraavan kerran karkkia jne. Katsotaan toimiiko ja onko itseuroskinnasta mitään hyötyä :)

Liinoja ja vaatteita

Olen höyrähtänyt pahasti keskustelupalstojen maailmaan ja joudun oikein ajatuksella rajoittamaan omaa nettiaikaani niin, ettei ylilyöntejä pääsisi enää tapahtumaan. Voisin viettää vaikka koko päivän ysv nimisellä ekohenkisellä ja lapsimyönteisellä keskustelupalstalla lukien muiden juttuja ja kommentoiden /kysellen. Taisin jäädä kunnolla koukkuun tuohon sivustoon kun etsin uutta pitkää kantoliinaa sieltä myyntipalstoilta monta viikkoa. Hurahdin liinajuttuihin ja sitä kautta sitten muuhun keskusteluun.

Kantoliinat on kyllä ihan mahtava juttu. Taas on pakko hehkuttaa. Niitä on niin paljon erilaisia kankaita, värejä ja kuvioita että joka tilanteeseen ja makuun varmasti löytyy omansa. Liinoja on monenkokoisia ja niitä voi sitoa erilaisilla solmuilla niin eteen kuin taakse selkäänkin. Itse olen nyt opetellut sitomaan selkään ns. muumiosidontaan Junnua Lana merkkisellä viininpunaisella 4,5metriä pitkällä liinalla. Nyt sidonta onnistuukin jo aika hyvin ja tälla tavoin Junnua jaksaa kantaa yli tunninkin. Toisena liinana tällä hetkellä meillä on jonkun itse tekemä neliöliina (wrap conversion) jolla sidonta onnistuu hyvin nopeasti. Sillä en ihan noin pitkään jaksa Junnua enää kantaa, mutta se onkin omiaan lyhyemmillä matkoilla kun mahtuu pieneen tilaan eikä ole ihan noin pitkä kuin tuo Lana. Ensi viikolla meille kotiutuukin sitten uusi käytettynä ostettu liina. Se on Didymoksen mauvein geckot eli sellainen puuvillainen lila liina jossa on liskojen kuvia. Se on vähän Lanaa pitempi ja ymmärtääkseni myös ohkaisempi tai ainakin pehmeämpi. Malttamattomana odottelen postia.

Liinailussa parasta on se kun saa pojan niin lähelle itseään. Se läheisyyden ja rakkauden tunne on niin sanoinkuvaamaton. Lisäksi siinä kantaessa on helppo jutella pojan kanssa kaikenlaisia, esitellä ympäristöä ja lauleskella. On superkätevää kun on molemmat kädet vapaana eikä tarvitse etsiä aina hissiä tms. rattaille sopivaa reittiä. Lisäksi on ihana aina huomata, kuinka Junnu rauhoittuu kun pääsee liinaan ja oikein nauttii läheisyydestämme esim. minua silittelemällä tai painautumalla minua vasten. Puistosta lähdettäessä usein ollaan vahvasti eri mielisiä lähdön ajankohdasta, mutta kun nostan rääkyvän pojan selkään liinakyytiin, hän rauhoittuu hyvin nopeasti.

****

Keskustelupalstoilta sain herätyksen vaateostoksiin. Ymmärsin, että syksyn ja jopa jo talvenkin, vaatteet pojalle pitäisi ostaa nyt. Olen erittäin helposti höynäytettävissä moniin joukkohysterioihin ja ehkä tämä nyt on taas sitä, mutta vaatteet tuleviin kausiin olisi nyt hankittava selvästikin. Viime talvena huomasin aivan liian myöhään, ettei kaupoissa enää myydä talvivaatteita ja kesällä kävi sama juttu, kun etsin hellevaatteita pojalle kesäkuussa, joka paikasta sanottiin jo, että ovat lopussa eikä uusia enää tule. En ymmärrä kauppojen käytäntöä lainkaan ja tämä asia stressaa mua välillä. Haluan ostaa talvivaatteita talvella ja syysvaatteita syksyllä. En halua miettiä kesällä minkä kokoinen Junnun jalka mahdollisesti on ensi talvena tai mahtuuko välikausihaalari hänelle koko syksyn. Jos talvirukkaset menevät rikki tai kenkä jää pieneksi, haluan ostaa vaatteen silloin kun sitä tarvitaan. Toki joitain vaatteita löytyy kaudenkin aikana, mutta silloin on aina tyydyttävä rippeisiin ja hajakokoihin eikä ainakaan mitään halvalla saa. En ymmärrä tällaista kaupankäyntiä enkä tiedä mistä tämän on saanut alkunsa. En tiedä ketä tämä palvelee ja miksi.

Voiko itseä muuttaa tietoisesti?

Yksi vakiomietteiden aiheeni on se, kuinka paljon itseä pystyy muuttamaan. On tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, jotka istuu niin tiukassa, ovat niin osa minua ettei niitä pysty enkä toisaalta haluakaan muuttaa. Mutta monet kokemukset, tapaamamme ihmiset ja oppimammekin muuttavat meitä kuitenkin aina jonkin verran ihmisenä. Lisäksi nykyään niin yleinen keittiöpsykologia kovasti koettaa vakuuttaa, että sisäinen muutos ja kehitys on mahdollista etenkin itsetutkiskelun ja tietoisen kehittämisen avulla. Mutta onko todella näin?

Aika ja ikä ovat ne, jotka ovat minua eniten muuttaneet Selvittyäni karmeasta murrosiästä ja sen tunnemyräköistä, olen vähitellen oppinut tuntemaan kuka oikeastaan olen ja mitä haluan. Monet kokemukseni ja elämänvaiheeni kuten yksin asuminen, erilaiset työt ja tietenkin lapsen saaminen ovat muuttaneet minua eniten. Tähän asti tuntuu, että olen muuttunut "paremmaksi" jotenkin tasapainoisemmaksi ja viisaammaksikin, mutta en sitten tiedä onko tämä pelkkää itsesumutusta. Varsinkin työni kautta olen päässyt tutustumaan niin monenlaisiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin, että uskon myös heidän vaikuttaneen siihen, millainen olen tänään. Lähes kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä voi oppia jotain, on vain kykse siitä onko itse riittävän avoin ja vastaanottavainen kuulemaan ja ymmärtämään.

On suuntia, joihin haluaisin kehittyä, mutten tosiaan tiedä, onko se mahdollista. Toki muutoksen ensiaste on se, että tiedostaa omat heikkoudet ja näkee tavoitteen mihin pyrkiä, mutta voiko omaa tapaa reagoida tilanteisiin noin vain tietoisesti lähteä muuttamaan? Otetaan esimerkki niin pointtini terävöityy.

Olen äärimmäisen kriittinen ja negatiivinen ihminen. Ikävä kyllä koulutukseni eli historian opintoni yliopistossa vain vahvistivat tätä luonteenpiirrettäni. Historioitsijanhan on epäiltävä jokaista käyttämäänsä lähdettä ja oikein suurennuslasin kanssa etsittävä epäjohdonmukaisuuksia ja aukkoja. Myös opettaja opinnoissa korostettiin, onneksi tosin vähän lievemmin, kriittisyyttä ja sieltä nappasin reflektoinnin ja itsetutkiskelun osaksi normaalia ajattelutapaani.

Opinnoissa tästä luonteenpiirteestä oli apua, mutta perusarkielämässä siitä tuntuu olevan vain haittaa. Näen asioissa aina ensimmäisenä niiden heikkoudet ja negatiiviset puolet. Kun tulen kotiin, en huomaa kuinka sielä on imuroitu tai tiskattu vaan näen mitä kaikkea mies on jättänyt siivoamatta ja takerrun niihin, ne on vain pakko mainita vaikka kuinka koetan laittaa kieleni solmuun sillä ne vain häiritsevät niin paljon. Kun urheilen, huomaan vain kaikki epäonnistuneet suoritukset ja jään märehtimään niitä. Ja esimerkkejä löytyisi loputtomiin niin oman kuin muidenkin toiminnan arvostelusta siihen, näenkö lasissa olevan vielä puolet jäljellä vai puolet jo juotuna.

Itsekritiikkini häiritsee omaa toimintaani ja heikentää jopa itsentuntoani. En löydä omasta toiminnastani, itsestäni niin paljon hyvää kuin ehkä olisi syytä. Tästä hyvä esimerkki on taannoinen kehityskeskustelu työpaikassani. Työantajani katsoi täyttämääni itsearviointilomaketta ja totesi: "tämä tehdään nyt kyllä kokonaan uudestaan kun olet arvioinut itsesi ihan alakanttiin. Et sinä nyt näin huono ole". Yritin arvioida itseäni uudelleen positiivisemmin, mutta silti pomoni laittoin osaamiseni yleensä aina yhtä astetta positiivisemmaksi kuin minkä itse sanoin. Ensimmäiseksi kehittämistavoitteekseni sain jo silloin, vuonna 2008 itsekriittisyyden vähentämisen, mutten ole siinä vieläkään onnistunut.

Haluaisin olla positiiivisempi jo siksi, että voisin antaa ihmisille enemmän positiivista palautetta ja näyttää heille, kuinka ihania ja hyviä ovat. Maailamssa on paljon kaunista ja hyvää ja haluaisin nähdä ne mieluummin kuin kaiken väärän ja ruman. En siis tiedä miten saisin nämä vääristävät lasit vaihdettua ja maailmankuvani uudenlaiseksi, mutta pakko on yrittää. "Tuomioni" tulee niin automaattisesti ja nopeasti, että pitäisi jotenkin oppia katsomaan toisin, odottamaan hetken ennen kuin avaa suunsa. Positiivisia asioita joutuu keksimällä keksimään välillä, mutta ehkä sen työn kautta saavutan vähitellen kehitystä. Vai mitä luulette?

En pelkää vaan vastustan lisäaineita

Tiede-lehden artikkeli Pelkäätkö e-koodeja (Tiede 7/2011) sai minut jälleen kerran huokailemaan ja ärtymäänkin nykymenosta ruokateollisuudessa. Artikkeli oli harvinaisen yksipuolinen ja pinnallinen kyseisen lehden jutuksi joten haluan sitä hieman tässä käydä läpi vasta-argumentein.

Jutun alussa käytetään paljon palstatilaa sen todisteluun, ettei lisäaineeton ruoka tarkoita terveellistä ruokaa ja koko hypetys lisäaineiden välttelystä on siksi jotenkin tyhmä muoti-ilmiö. Tässä mielestäni laitetaan väärät asiat vastakkain. En usko että monikaan lisäaineita karttava luulee että vain niiden avulla ruoasta tulee epäterveellistä tai ettei tarvitse syödä monipuolisesti ja terveellisesti jos välttää lisäaineita. Kyse on mielestäni aivan muusta. Toki lisäaineettomuus tekee ruoasta terveellisempää, mutta ennenkaikkea vastustan niitä siksi, etten halua tulla huijatuksi. Tällä hetkellä ruokateollisuus sumuttaa niin pahasti meitä kuluttajia kun väittää ruokiensa olevan aidoista raaka-aineista, tuoreita, vastapaistettuja jne. Se on minusta törkeää ja jo siksi haluan pitää meteliä lisäaineista. Tuoremehu ei ole tehty vastapuristetuista hedelmistä jos se on tehty 11kuukautta sitten, leipä ei ole paistettu myymälässä jos se on vain lämmitetty siellä, lihapullat eivät ole lihapullia jos niissä ei ole oikeaa lihaa eikä ole reilua kutsua tuotetta vadelman makuiseksi jos se ei sisällä lainkaan vadelmaa vaan vain aromeja.

Uskon kyllä myös, että lisäaineet ovat terveysriski, mutta terveyden kannalta ensisijaisen tärkeää on miettiä, kuinka paljon sitä ruokaa itseensä ahtaa ja kuinka monipuolisesti syö. Lisäaineiden terveysvaikutukset on niin kiistanalainen asia, ettei siitä maalikko oikein ota selvää. Tiede lehdessä tutkimukset ohitettiin mielestäni turhankin vähillä maininnoilla. Tutkimuksia on tehty paljon, mutta ongelmana on se, että niitä rahoittaa aina jokin taho jonka puolueellisuutta voi vastapuoli tarvittaessa aina arvostella. Lisäksi on fakta, ettei pitkäaikaisia vaikutuksia voida kunnolla ihmisillä tietää.

Pahin terveysriski liittyy mielestäni lisäaineiden yhteysvaikutuksiin. Kun käytössä olevia lisäaineita on nyt yli 300, ei tutkimuksissa pystytä millään selvittämään, mitä vaikutuksia monen lisäaineen yhtäaikaisella käytöllä ihmiseen on. Tätä on toki pyritty tutkimaan ja saatukin muutamia varsin huolestuttavia tuloksia mm. väriaineiden ja muiden lisäaineiden yhteisvaikutuksista lasten oppimiseen ja ylivilkkauteen. Kun keskiverto ihminen länsimaissa popsii 6-7kg (!!!!!!) lisäaineita vuodessa, syntyy siitä varsin mielenkiintoinen coctail, joka mielestäni ei voi olla vaikuttamatta.

Tiede-lehdessä argumentoitiin myös, että moni lisäaine on peräisin luonnosta tai muutoin tarpeellinen ruoassa. Toki luonnosta löytyviäkin on, mutta usein ne silti tehdään teollisesti eikä niiden olemassaolo vähennä muiden lisäaineiden vaarallisuutta. Lisäaineissa on tosiaan monia tärkeitäkin juttuja kuten vitamiineja jne, mutta uskon, että jos vain syömämme ruoka olisi puhtaista ja oikeista raaka-aineista tehtyä, ei ruokaan tarvitsisi lisätä mitään vitamiineja tai muita terveyttä edistäviä lisiä. Nyt ruoassa on niin paljon höttöä, aineita joita sinne sekoitetaan jotta säästetään raaka-aine kustannuksissa ja joiden mauttomuutta joudutaan korvaamaan uusilla lisäaineilla, että se ei yksistään ole riittävän ravitsevaa. Säilöntäaineet ovat ehkä kaikkein hyväksyttävin lisäaineryhmä mielestäni, mutta niitäkin voitaisiin selvästi vähentää. On mielestäni täysin turhaa, että tuotteen hyllyikä on vuoden. Jos kaupan ja tukkuliikkeiden ketjut olisivat yksinkertaiemmat, saisimme tuoreempia tuotteita kauppaan ja kierto olisi nopeampaa, ei säilöntäaineita tarvitsisi joka ruokaan tuupata.

Tiede-lehdessä myös kirjoitettiin, että lisäaineiden vaarallisuutta tutkitaan ja valvotaan jatkuvasti ja jos terveysriskejä ilmenee, aine voidaan kieltää. Näin toki onkin ja hyvä niin, mutta rattaat ovat vain kovin kankeat ja teollisuuden lobbareiden ohjailtavissa. Hyvänä esimerkkinä voisi käyttää atsovärejä, jotka olivat mm. Suomessa ja Ruotsissa kiellettyjä vaarallisuutenva vuoksi kunnes EU yhdenmukaisuuden nimissä käski kaikkia jäsenmaitaan hyväksymään ne. Nyt siis yhtäkkiä voimmekin näitä aineita syödä, vaikka tutkimustulokset eivät ole mihinkään muuttuneet ja monessa muussa maassa kuten Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ne ovat edelleen kiellettyjä. Osaisiko joku lukijoistani muuten sanoa, miksi niin moni lisäaine on kielletty Australiassa ja Uudessa-Seelannissa? Onko siellä ruoan arvo erilainen?

Lehden loppukaneetin toteama, että lisäaineiden poisjättäminen ajaa vain ojasta allikkoon on myös varsin mustavalkoinen ja yksipuolinen näkökulma. Toki natriumglutamaatti korvataan liian usein suolalla, mutta ei tämän pitäisi vähentää tarvetta lisäaineiden poisjättämiselle. Kyse on ihmisten ruoanlaittotaidosta ja tietämyksestä ja toisaalta myös makutottumuksista. Jos emme osaa käyttää yrttejä ja muita loistavia lisäaineettomia mausteita, turvaudumme tuttuun suolaan. Tässä lienee valistuksen ja totuttelun paikka.

Lähteenä tässä jutussa olen käyttänyt Tiede 7/2011 -lehden lisäksi Mats Erik Nilssonin kirjoja Aitoa ruokaa ja Petos lautasella.

Hetken ylistys

Oltiin tänään Junnun kanssa äsken leikkipuistossa. Oli muuten mahtava ilma kun parin päivän sateen jälkeen paistoi aurinko, linnut lauloivat ja kaikkialla tuoksui huimaavasti kevät. Siinä Junnun liukumäenlaskua valvoessani ymmärssin yhtäkkiä jotenkin tosi voimakkaasti ajatuksen siitä, että elämä koostuu hetkistä. Eihän tämä elämä oikeastaan ole mitään muuta kuin hetkiä, perättäisiä hetkiä joista pitää tietoisesti ottaa kiinni jos jotain haluaa oikeasti itselleen saada. Enkä nyt puhu mistään materiasta vaan jostain ihan muusta.

Ainakin itsellä tuntuu, että tämä arki muuttuu niin helposti sellaiseksi tylsän oloiseksi harmaaksi massaksi. Tuntuu, ettei tapahdu mitään ja että päivät seuraa toisiaan samanlaisina. Mutta eihän se niin mene, ei ollenkaan varsinkin kun tuo Junnu tuossa pyörii mukana. Junnu kasvaa ja kehittyy, oppii koko ajan uusia asioita, minäkin koen kaikenlaista uutta joka päivä, niistä hetkistä vain pitää ottaa kiinni eikä vain ajautua ajassa eteenpäin. Ja elämästään saa aikalailla juuri niin tylsää kuin itse haluaa. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta jos vain jumittaa kotona niin onhan se kieltämättä tylsää ja harmaata.

Mua harmittaa valtavasti oma huono muistini. Haluaisin muistaa paremmin niitä yliopisto-opiskelun aikaisia päiviä kun asustelin yksin Mörö koiran kanssa, kävin yliopistolla ja olin mukana niissä ah niin ihanissa opiskelijariennoissa. En muista sieltä kuin muutamia hetkiä ja se harmittaa. Muistan tapahtumia ja suorituksia, mutten sitä miltä tuntui, mitä ajattelin. Muistan ikäänkuin suoritteina tai tapahtumina kun puursin gradun tai seminaarityön kanssa, värkkäsin esseetä Suomen maataloudesta 1800-luvulla vaikkei se kiinnostanut tippaakaan tai yritin epätoivoisesti tuulettaa tukalan kuumaa asuntoani mutten oikein saa silti niistä kunnolla kiinni. Vielä enemmän haluaisin muistaa vanhempia asioita, mutta niiden suhteen olen onnettoman surkea. Olen vain antanut ajan solua eteenpäin, en kirjoittanut mitään muistiin tai tallentanut tietoisesti kovalevylleni.

Hetkiä pitäisi arvostaa enemmän, niistähän se elämä koostuu ja niihin se jää. Välillä oikein suren jo näin etukäteen sitä, etten ehkä enää myöhemmin muista näitä kaikkia ihania hetkiä joita Junnun kanssa esimerkiksi olen saanut viettää. Että unohdan niitä tunteita, ajatuksia, hajuja, tapahtumia tai makuja joita meidän yhteiselle taipaleelle on tähän mennessä kertynyt. Nyt ajattelen, että niiden muistamisen kannalta tärkeää on jo se, että ymmärrän hetken tärkeyden ja ehkä siten jotenkin korostetusti painan ne mieleeni. Ja pysähdyn nauttimaan elämästä, niistä hetkistä. Jos vain juoksee elämänsä läpi suorittaen asioita, ei todennäköisesti muista muuta kuin niitä suorituksia.

Niin ja niistä suorituksista puheenollen, taitaa olla niin, etten ole täällä vielä kertonutkaan tekemästäni päätöksestä. En siis menekään töihin elokuussa kuten olin päättänyt, vaan jatkan hoitovapaata vielä yhdellä vuodella! Kun tammikuussa tuli ajankohtaiseksi hakea päiväkotipaikkaa ja olin yhteydessä töihinkin paluustani, iski mulle ihan mieletön katumus ja paha olo. Hyvä etten itkua vääntänyt siinä asioita pohtiessani. Onneksi pian tajusin, ettei mitään ole vielä lopullisesti päätetty. Soitin tarhaan, peruin hakemuksen ja ilmoitin töihin, etten tulekaan. Se ei vain kertakaikkisesti tuntunut oikealta ratkaisulta ja nyt on ollu tosi hyvä fiilis kotiinjäännistä siitä lähtien. Jotenkin jos vain taloudellisesti pärjätään niin näin on todellakin parempi. En määrittele itseäni työn kautta joten voi elää aivan yhtä tärkeää, hyvää ja onnellista elämää täällä kotonakin. Enkä tiedä miten pystyn tuon pojan joskus sitten päiväkotiin laittamaan, nyt se ei ainakaan tunnu yhtään hyvältä idealta. Eli hitaasta vuodesta tulikin nyt sitten kahden vuoden mittainen blogi.

Rakkaan poikani kuulumisia

Blogitekstejä on ilmestynyt vähän ja syynä lienee se, että nostin riman aiheiden suhteen aivan liian korkealle. Aloitetaan nyt puhtaalta pöydältä ja kirjoitetaan siitä, joka päiväni ja sydämeni eniten täyttää, pojastani Junnusta.

Junnun kanssa elämä tuntuu muuttuvan yhä vain mielenkiintoisemmaksi ja päivät vaihteleviksi. Poika on oppinut puhumaan, sanoja on varastossa jo vaikka kuinka paljon ja joka päivä tuntuu pulpahtavan jotain uutta puhuttavaa. On ihana seurata kuinka poika oikein janoaa päästä nimeämään eri asioita ja keskustelee välillä oikein sujuvasti. Toki r- ja s-kirjaimet ovat vielä aika hakusessa enkä tiedä saako ulkopuolinen hänen puheestaan niin hyvin selvää kuin me läheiset, mutta silti on mahtavaa, että poika osaa sanoa mitä haluaa ja saa edes aavistuksen siitä, mitä hänen päässään milloinkin liikkuu. Suosikki sanoja ovat ainakin nenä, tuoli (tooli), maito (maiko), vesi, silmät (piilmät), nälkä (pälkä), tutti, sänky (änki) ja tietenkin äiti, isi (issss) ja koiramme Nella (nenna).

Puheenkehityksen myötä pojasta on paljastunut jo uusia luonteenpiirteitäkin. Tuntuu, että hän jännittää jollain asteella seuraavan päivän tapahtumia ja kelailee niitä mielessään kun ollaan menossa nukkumaan eikä siksi saa aina unta. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju. Hänestä on esimerkiksi hauskaa sanoa äitiä ja isäävälillä meidän oikeilla nimillämme ja huomautella isälleen rikkinäisistä asioista jotka pitäisi korjata.

Kuun vaihteessa Junnulla oli selvästi havaittavissa eroahdistusta, mutta nyt sekin on helpottanut. Edelleen hän on varsin kiinni minussa ja kaipaa selvästi paljon läheisyyttä minulta, mutta se on minusta vain pelkästään ihanaa. Junnu on niin kova pussailemaan ja halailemaan minua, etten aina oikein tiedä mistä hyvästä olen noin ihanan pojan itselleni saanut. Yhtenä syynä läheiseen suhteeseemme pidän kyllä kantoliinaa jossa Junnua on kannettu pienestä pitäen ja edelleen hän matkustaa liinakyydissä pari kertaa viikossa ainakin.

Toinen merkittävä syy lienee perhepedissä. Junnulla on oma sänky, mutta lähes joka yö hän nukkuu joko alusta asti tai tulee viereemme jossain vaihessa yötä. Olen paljon kuullut sanottavan, ettei tällainen nukuttaminen ole hyvästä, vaan aiheuttaa vain yöunien katkonaisuutta ja ongelmia tulevaisuudessa. Aluksi stressasinkin tästä asiasta ja kannoin huonoa omatuntoa siitä, että minusta oli mukavaa nukkua Junnun kanssa yhdessä. Nyt onneksi olen tuostakin syyllisyydestä päässyt eroon koska olen huomannut, että poika kyllä pystyy nukkumaan täysin ehyitä öitä ja pärjää yökylässäkin ilman meitä vallan mainiosti. Tässäkin uniasiassa on vain oltava riittävän rohkea ja tehtävä kuten sydän sanoo. Itse en voisi kuvitellakaan nukkuvani eri huoneessa kuin Junnu ja olen todella onnellinen niistä hetkistä kun poika tuhisee vieressäni.

Tällä hetkellä Junnua kiinnostavat eniten vesileikit eli veden kaataminen toisesta atiasta toiseen ja keittiön kokkauspuuhat. On mahtavaa, että kesä on tuloillaan ja voimme virittää kohta altaan pihalle jossa Junnu saa läträtä sydämensä kyllyydestä. Nyt äitiä välillä aina itkettää parkettimme puolesta kun vettä tuntuu lorisevan aina lattialle. Keittiöleikit ovat niin suosittuja, että olemme jo pitkään harkinneet Junnulle oman leikkikeittiön ostamista. Haluaisin välttää lelujen ostoa muulloin kuin synttäreiden tai joulun aikana, enkä oikein muutenkaan ihastu näihin muovisiin leluihin, mutta sellaisen osto nyt lähitulevaisuudessa näyttää väistämättömältä. Tiedän, että Junnu tykkäisi nimenomaan sellaisesta jossa on ääniä ja valoa ja jotta talomme ei palaisi poroksi lienee paras hankkia pojalle oma hella.

Junnun mieltymys tekniikkaan, erilaisiin johtoihin ja vipstaakeihin tuntuu vain pahenevan. Hänen leikkejään seurannut totesi viime viikolla, ettei ole tavannut toista lasta joka jonkin elektronisen lelun käteen saatuaan tutkii ensin siitä löytyvät ruuvin paikat, patteriluukun ja säätömahdollisuudet ja alkaa vasta sitten leikkiä sillä. Jos Junnu saa jonkun johdonmptäkän käsiinsä, hän kulkee ympäri asuntoa ja etsii sopivia reikiä eri laitteista, joihin sen voisi työntää. Ja suuttumus on suurta, jos kyseinen johto ei sovikaan mihinkään reikään. Voiko siis olla, että poika on saanut isältään jonkun insinöörigeenin? Jää äidin humanistiset arvot kakkoseksi :)

Demokratia toteutui

Viikonloppuna pidetyt eduskuntavaalit ovat herättäneet minussa paljon hyvinkin ristiriitaisia ajatuksia. Demokratiaa pidetään parhaimpana hallintomuotona pitkälti varmaan siksi, ettei parempaakaan ole keksitty ja koska uskotaan yhä hieman naivisti siihen, että kaikki kansalaiset ovat kiinnostuneita vaikuttamaan asioihin. Totuus minusta on kuitenkin se, ettei monikaan jaksa vaivautua ottamaan asioista kunnolla selvää vaan äänestävät kuka mistäkin syystä vailla kunnollisia tietoja. Asiat ovat monimutkaisia ja puolueiden julkikuvat niin mainostoimistojen slippaamia, että äänestäjän olisi minusta velvollinen miettimään äänensä käyttämistä paljon tarkempaan. Nyt äänestetään liiaksi vain telkkarista tuttuja tai mainostoimistojen tapakasvattamia kiiltokuvia.

Kansan poliittisesta tyhmyydestä / laiskuudesta kertoo mielestäni hyvin HS:n maaliskuussa julkaisema tutkimustulos, jonka mukaan vain vähemmistö suomalaisista osaa luetella hallituspuolueet. Entisenä yhteiskuntaopin opettajana tämä uutinen sai minut tyrmistymään ja surulliseksikin. Haaveilen siitä, että me kansalaiset osaisimme valita eduskuntaan fiksuimmat ja omia arvojamme parhaiten vastaavat osaavat edustajat ja epäilen, ettei tällä hetkellä monikaan äänestäjä pysty tähän. Poliittisesti älykäs ihminen tuntee poliittisen järjestelmämme, sen säännöt ja toimintatavat, osaa tunnistaa poliittiset ideologiat toisistaan ja on perillä ajankohtaisista aiheista. Poliittisesti valveutunut ihminen muistaa edeltäneen vaalikauden tapahtumista edes jotakin ja osaa suhteuttaa vaalien alla käydyn keskustelun siihen.

Kovia vaatimuksia ajattelee moni ja niinhän nämä ovat. Mutta jotta äänestämisellä olisi minusta oikeasti ideaa ja haluaisimme kehittää Suomea kohti mahdollisimman hyvää, olisi tärkeää, että äänestäjät olisivat poliittisesti valveutuneita. Ymmärrän kyllä, että kaikkia ei jaksa kiinnostaa äänestäminen eikä politiikan seuraaminen, mutten tiedä, miksi heidän silloin pitäisi äänestää. Nyt he äänestävät kuin jossain idols kisassa mutupohjalta. Äänioikus on velvollisuus ja oikeus samassa paketissa mutta sen mukanaan tuomaa velvollisuutta ei olla valmiita tänä päivänä noudattamaan riittävästi.

Toki ymmärrän ajatuksen siitä, että kansa valitsee omannäköisiään edustajia ja tyhmä kansa ansaitseekin täten tällaisen eduskunnan, mutta jos tavoitteena olisikin parhaan mahdollisen yhteiskunnan kehittäminen ja parhaiden mahdollisten lakien aikaansaaminen, ei nykyinen demokratia-muoto ole kovin hedelmällinen. Nytkään kaikki suomalaiset eivät äänestä, enkä tiedä mikä olisi ollut vaalitulos jos loput lähes 30% kansastakin olisivat äänestäneet. En todelisuudessa taida edes haluta tietää sitä.

Nyt myönnän olevan elitistinen ja tarjoilevani teille radikaalia ja jopa rasistiseksikin tulkittavissa olevia ajatuksia. Mutta kerrankin haluan tässä blogissani hieman vavisuttaa normaaliuden rajoja ja karrikoida asioita. Kun näin kritisoi vallitsevaa toimintatapaa ja haukkuu suurimman osan suomalaisista tyhmiksi, olisi vähintäänkin kohtuullista, että pystyisi edes esittämään jonkin vaihtoehtoisen hallintotavan, jolla pystyttaisiin paremmin ajamaan suomalaista etua. Monet yhteiskuntafilosofit ovat tarjoilleet hyviä vaihtoehtoja, mutten nyt juuri pysty tavoittamaan yhtään sellaisenaan mielestäni toimivaa enkä itse ole todellakaan kykenevä keksimään sopivaa mallia. Aristoteleen kaavailema ja Platonin ajatukset siitä, että yhteiskunnan viisaimmat ja hyveellisemmät tekevät päätökset, kuulostaa toki hyvältä, mutta käytännössä näiden yksilöiden löytäminen ja valikoiminen olisi mahdotonta toteuttaa oikeudenmukaisesti ja ristiriitoja aiheuttamatta.

Lopuksi on kyllä pakko todeta, etteivät tyhmät äänestäjät yksinään ole Suomen poliittisen elämän suurin tai ainoa ongelma. Nyt käsittelin asiaa vain teoreettisella tasolla yhdestä näkökulmasta. Todellisuudessa Suomessa puolueet ja niiden myötä kansanedustajat, eivät toteuta toimissaan yhteistä, Suomen etua.

Individualismin kääntöpuoli

Taloyhtiössämme on käytäntö, että jokaisella osakkaalla on ennaltamäärätyt lumityöviikot, jolloin he huolehtivat yhteisten alueiden lumitöistä. Hommaa ei joudu tekemään yksin, vaan kaksi asuntoa vastaa aina yhdestä viikosta yhdessä. Lisäksi on sovittu, että osa pihan töistä tehdään talkootyönä aina jotta vastuuvuorosta ei tulisi liian raskas. Näin olemme säästäneet pitkän pennin kun ei ole tarvinnut palkata hommaan ketään ulkopuolista ja toisaalta isojen myräköiden aikaan työt ovat tulleet tehtyäkin nopeammin kuin jos olisimme antaneet homman jollekin firmalle hoidettavaksi.

Nyt kuitenkin osa asukkaista on kyllästynyt siihen, etteivät kaikki hoida lumityövuorojaan ja nämä aktiiviset joutuvat pakostakin tekemään heidänkin hommansa. Yhtiövastikkeita uhkaa 80% korotus kun on palkattava ensi talveksi joku firma hoitamaan homman. Tästä päätetään yhtiökokouksessa parin viikon päästä.

Olen miettinyt tätä vapaamatkustajuusongelmaa monesti eri yhteyksissä, enkä tunnu pääsevän puusta pitemmälle. Se on niin yleinen ongelma tämän päivän yhteiskunnassa, että tunnen itseni jo narisevaksi mummoksi kun koetan nyrkkiä heiluttaen saada jotain rotia tähän toimintaan. Joka neljäs ei kuulemma maksa tv-maksua, roskaisille paikoille on entistä helpompi roskata lisää jne... Miksi vaivautua kun eivät muutkaan vaivaudu? Ja kun entistä useampi matkustaa ilmaiseksi, tulee meidän vastuunkantajien taakka yhä suuremmaksi ja halu livetä rivistä kasvaa jälleen...

Juuret tälle toiminnalle voidaan löytää individualismin noususta ja yhteisöllisyyden katoamisesta. Yksilöt arvostavat omien tarpeiden tyydyttämistä, elämyksien saamista eikä yhteisvastuuta asioista olla valmiita aina kantamaan. Yksilöllä pitää tänäpäivänä olla vapaus valita ja tätä vapautta käytetään usein vain itsekkäisiin tekoihin. Pelkään pahoin, että indivudialimsi on aiheuttanut tai aiheuttamassa Habermasin kuvaileman motivaatiokriisin, jossa yhteistyöhön ajavat motiivit väistyvät itsekkyyden tieltä ja ihmisten välillä jyllää luottamuspula. Samalla yksilöt siirtyvät pois julkisesta toiminnasta ja talouspolitiikasta tulee yksilöiden kilpailua. Individualistinen yhteiskunta on tämän itsekkyysteorian mukaan 1700-luvulta lähtien rohkaissut meitä itsekkyyteen, taloudellisiin arvoihin ja välineelliseen ajatteluun.Järjestelmä, joka perustuu tiettyjen moraalisääntöjen olemassaoloon, romahtaa kun jokainen ajattelee vain itseään.

En usko, että pakottamalla tänä päivänä saadaan vapaamatkustajuutta katoamaan. Se on väärä tie joka vain johtaa uusiin hankaluuksiin. Yksilön itsemääräämisoikeutta ei kannata tällaisissa asioissa rajoittaa vaikka siitä olisikin hyötyä yhteisölle kokonaisuudessaan. Aina löytyy niitä kuuluisia porsaan mentäviä rakoja ja mihinkään isovelivalvoo yhteiskuntaan en halua. Halu toimia yhteiseksi hyväksi, luopua jostakin (omasta ajasta tai rahasta) yhteisen hyväksi pitäisi löytyä yksilön sisältä ja olla tulosta moraalisesta valinnasta.

Kun yritän ajatella positiivisesti (vaikeaa luonteelleni, tiedätte...) voi yhteiskunnastamme löytää monenlaisia viitteitä siitä, että olisimme menossa kohti muutosta ja yhteisöllisyyden uudelleen heräämistä. Se yhteisöllisyys näyttäytyy ehkä tulevaisuudessa vähän eri valossa, ihmiset liittyvät toisiinsa verkostoina, joissayhdistävänä tekijänä ei välttämättä ole niinkään asuinpaikka tai sukulaisuus vaan jokin heitä yhdistävä arvo tai tavoite, kuten vaikka roskisdyykkaus tai lähiruoka. Mutten tiedä, mihin tällainen yhteisöllisyys riittää, pystyykö se kääntämään valtamerialuksen suunnan?

Habermasin ajatuksiin pitäisi tutustua paremmin, mutta käsittääkseni hän ajattelee, että tästä motivaatiokriisistä voidaan päästä pois vain sitä kautta, että yksilöt ottavat vallan markkinoilta. Se on iso tavoite, muuta ei tälainen pieni ihminen osaa vielä sanoa ennenkuin on tutustunut ajatukseen tarkemmin.

Jälkikirjoituksena todettakoon vielä, että sain herätyksen yhteiskuntapolitiikkaan ja -filosofiaan yliopistossa ja nyt tätä kirjoitusta valmistellessani selailin jälleen noiden luentojen muistiinpanoja kaiholla. Ehkä vielä joskus saan aikaa ja mahdollisuuden tutustua näiden alojen gurujen kirjoihin paremmin. Tällä hetkellä vain cealissa, josta siis näkövammaisena kirjani hommaan äänikirjoina, on hyvin rajoitetusti alan kirjallisuutta. Yhtä kirjaa voin kuitenkin suurella lämmöllä suositella kaikille tästä ajasta ja filosofiasta kiinnostuneille: Yksilö modernin murroksessa, kirjoittaneet Hautamäki et. al. Tähän kirjaan palaan aina tasaisin väliajoin ja sen herättämistä ajatuksista saisi kirjoitettua vaikka kuinka monta blogitekstiäkin...

Miksi tarvitsemme aina kriisin toimiaksemme?

Ydinvoima on puhututtanut viime viikon aikana paljon eikä syyttä tietenkään. Japanin tilanne on pelottava eikä uutisen painoarvoa minusta vähennä lainkaan se, etteivät saasteet tänneasti yltäisi. Missään lintukedossa tässä ei eletä vaan maailmalla tapahtuvat pahat asiat koskevat meitä ja meillä on niistä aina jollain tapaa myös moraalinen vastuu seurausten kautta jos ei muuten.

Itseäni tässä asiassa on erityisesti häirinnyt se, että Suomen ydinvoiman turvallisuudesta on jotenkin herätty taas puhumaan vasta nyt. En tarkalleen muista, mutta minusta kuitenkin taannoinen kahden uuden ydinvoimalan päätös tehtiin aika kivuttomasti, ei siinä hirveää julkista kohua noussut ja miekkareissakin taisi heilua vain se perusgreenpeace sakki. Liian helpolla päättäjämme silloin pääsivät ja liian helposti jotenkin se unohdettiin. Tai ainakin minulle tällainen mielikuva jäi silloin.

Itselle noiden kahden uuden voimalan hyväksyminen oli kova isku ja jotenkin taas yksi naula tämän järjettömän maailman arkkuun tietyllä tapaa. En oikeasti näe mitään järkeä uusien voimaloiden rakentamisessa ja tulevaisuus niiden kanssa tuntuu ahdistavalta. En usko että yksikaan insinööri pystyy suunnittelemaan laitosta, joka olisi kaikille luonnonolosuhteille ja terrori-iskuille varma. Ei ole sellaista riskianalyysia tai mielikuvitusta, joka pystyisi kaiken ottamaan huomioon. Ja niin kauan kun ydinonnettomuuden riskiä ei voida kokonaan poissulkea, ei voimaloita pitäisi rakentaa. Oma lukunsa on myös tuon jätteen sijoittaminen, se on moraalisesti myös hyvin lyhytnäköistä toimintaa. Laitosten rakentamisen sijaan meidän tulisi yksinkertaisesti miettiä uusia tapoja säästää energiaa, luopua ihan konkreettisesti jostain elämäntavassamme ja keksiä uusia energiantuottamisen tapoja tietenkin.

Miksi siis kaikkeen herätään vasta, kun jotain ikävää tapahtuu? Miksi nyt Saksa sulkee ydinvoimaloitaan, Suomi tutkii turvallisuutta voimaloissaan jne? Miksei näiden asioiden hoitaminen kuulu perusasioihin, joka tehdään itsestäänselvästi? Olen taas idealisti, näinhän me ihmiset toimimme aina. Vakava tulipalo Suomessa aiheuttaa sen, että tarkastamme palohälyttimet ja ulosmenoreitit, olemme hetken varovaisempia kynttiöiden käytössä emmekä kuivata vaatteita saunassa, mutta pian varoittava esimerkki unohtuu, turvatoimet vähenevät kunnes taas jotain sattuu.

Todellista televisiota

Kuten tässä blogissa olen aiemmin jo tunnustanut, olen, hieman häpeillen tosin, innokas telkkarin katselija. En juuri seuraa ulkomaisia ohjelmia, mutta kotimaisia sitten sitäkin enemmän. Viihdetarjonnasta tulee katsottua kotimaisia sarjoja kuten Salatut elämät, Uusi päivä, Kotikatu, Putous ja Pasila sekä toisaalta niitä paljon parjattuja tositv-sarjoja (master chef, top chef, idols, Huippumalli haussa).

En oikeastaan tiedä miksi tositv:tä pidetään niin jotenkin huonona ja alempiarvoisena viihteenä. Sen luultiin olevan kait vain joku hetken hitti, mutta nyt tämä genre näyttää jääneen osaksi viihdettä ja minusta niin on hyväkin. Hyvin tehty, sisällöltään monipuolinen ja ajatuksia herättävä tositv on aina tervetullutta minun olohuoneeseeni enkä haluaisi että minulle niiden vuoksi naureskeltaisiin. Toki tässäkin lajissa on huonoja ja täysin turhia sarjoja, mutta niinhän on esimerkiksi sketsirarjoissa tai draamoissakin. Hyvät tositv-ohjelmat osataan käsikirjoittaa ja ohjata taitavasti, ammattinäyttelijöiden sijaan juonta kuljettavat eteenpäin tavalliset ihmiset eikä siinä mitään häpeällista ole. En itse ainakaan katso näitä ohjelmia päästäkseni nauramaan surkeille ihmisille vaan koska ohjelmissa esitetään nin paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kerrotaan lukuisia tarinoita. Minua kiinnostavat tarinat ja juoni. Käsikirjoittajat osaavat niitä kirjoittaa, mutta myös meidän tavallisten ihmisten elämästä löytyy paljon tarinoita, joita on mukava kuulla. Jos tositv viihdyttää minua enemmän kuin huonosti tehty "tavallinen viihdeohjelma" niin onko siinä jotain väärää?

Tarinoiden ohella tositv:stä on minusta mukava koettaa oppia jotain. Katsomalla vaikkapa master chefiä opin itsekin ruoanlaitosta jotain. Toki voisin saman oppia paremmin jostakin kokkiohjelmasta, mutta ikävä kyllä ne eivät ole niin viihdyttäviä kuin tämä. Usein yritän myös oppia jotain siitä, miten me ihmiset toimimme, mitkä meidän motiivit ovat ja kuinka eritavalla reagoimme asioihin. Se on mielenkiintoista ja parhaimmillaan hyvinkin avartavaa.

Toinen telkkariin liittyvä asia, josta haluan tässä kirjoittaa ovat mainoskatkot. Olen oikeastaan aika loukkaantunut siitä, kuinka mainoskatkoja on lisätty ja ohjelmat pätkitään yhä pienempiin pätkiin. On raivostuttavaa, kun puolen tunnin ohjelma keskeytetään kahdesti mainoksien vuoksi. Se on katsojien aliarvoimista, nöyryyttävää ja jotenkin härskiä. Inhoan mainoksia ja yleensä vaihdan aina kanavaa katkon ajaksi. Nyt kuitenkin kun mainoskatkoja on lisätty, kanavalta toiselle pomppiminen on minusta vaikeutunut sillä katkot kestävät vähemmän aikaa. Itselle on jäänyt sellainen tuntuma, että tämä mainoskatkojen lisääminen otettiin Suomessa aika kevyesti, missään en ole kuullut valitusta niistä. Sekin on kummallista.

Uutispimennossa

Kuten tästäkin blogista on varmasti voinut päätellä, olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Luen päivittäin Hesarin, katson perusmakasiini ohjelmat telkkarista (a-studio, ajankohtainen kakkonen, a-talk, pressiklubi) ja joitakin radionkin ajankohtaisohjelmia kuuntelen säännöllisesti. On mielenkiintoista kuulla eri asiantuntijoiden näkemyksiä pinnalla olevista asioista, uusia keskustelun avauksia ja tutustua aikaisemmin vaijettuihin aiheisiin. Usein muodostan oman mielipiteeni vasta eri näkökulmia kuunneltuani mutta kun olen sen päättänyt, on päätäni vaikeampi saada käännettyä ;)

Nyt kuitenkin tämän helmikuun ajan olen jostain syystä totaalisen kyllästynyt kaikkeen uutisointiin, hyvä jos vaivaudun uutiset kerran päivässä katsomaan ja sunnuntai hesarin lukemaan. En oikeasti tiedä mikä minua "vaivaa". Vakavat aiheet, jotka eivät suoraan liippaa omaan elämänpiiriini, eivät vain jaksa kiinnostaa yhtään. Vaalit lähestyvät, mutten nyt vain jaksa miettiä edes sitä, ketä äänestän ja miten hän kenties julkisuudessa nyt näkyisi. Tämä on todella omituista!

Tähän asti olen jotenkin naivisti ajatellut, että sivistyneen ja "kunnollisen" kansalaisen _tulee_ seurata aktiivisesti aikaansa ja lukea ainakin sanomalehti joka päivä. Nyt alan ymmärtää, mikseivät kaikki vaivaudu seuraamaan aikaansa ja olen hämmentynyt. Välillä mietin, millaisia näkökulmia, aiheita ja ulostuloja olen tämän uutispimentoni aikana missannut, mutta suurimmaksi osaksi olen vain tyytyväinen tilanteeseeni.Nyt olen ennenkaikkea pystynyt keskittymään kirjojen lukemiseen ja hömpän (tositv:n) katsomiseen telkkarista. Niin noloa! :)

Mutta miksi oikeastaan seurata julkista keskustelua jos siihen ei itseltä satu löytymään sisäistä motivaatiota? Ulkoisten motiivien, koska niin pitää tehdä tai koska silloin pystyn keskustelemaan sivistyneesti, takiahan sitä ei kannata tietenkään tehdä. Pitää olla sisäinen kiinnostus asiaan ja onko se sitten niin ala-arvoista, jos haluaakin kuluttaa aikaansa tosi tv:n tuijotteluun tai kirjojen lukuun? Miksi aina arvotan kaiken niin tiukasti omiin lokeroihinsa?

Toinen seikka, jota olen viime aikoina tämän uutispimentoni myötä tullut ajatelleeksi, on puhe siitä, mikä on tällä viikolla herättänyt keskustelua julkisuudessa. Silloinkin kun seurasin lehtiä tarkemmin, olin aina ihan pihalla siitä, mikä on kuuma puheenaihe juuri nyt. Kun pressiklubissa esimerkiksi käydään läpi puhuttavimpia aiheita viikon varrelta, olen toki niistä kuullut, mutten ole tiennyt että nyt jonkun lausunto on suututtanut jonkun tms. En seuraa iltapäivälehtiä ja siinä varmasti suurin syy siihen, että olen perillä vain tietyntyyppisistä asioista. En edes lue lööppejä, joten en tiedä mitä joku semijulkkis on tuumannut uusimmasta idols-ohjelmasta tai kuinka kansa on suuttunut master chef -tuomarin sanoista. Tämä ei sinänsä minua haittaa, lähinnä olen vain huvittunut omasta katvealueestani.

Kuka korjaa kestävyysvajeen?

Näin vaalien alla poliittinen keskustelu piristyy minusta mukavasti ja välillä siellä jopa puhutaan ihan asiaa. On hienoa, miten media on nostanut yhdeksi tärkeäksi aiheeksi kestävyysvajeen ja sen, mitä leikkauksia valtion on tehtävä tulevina vuosina siitä selvitäksemme. Ikävä kyllä puolueet eivät uskalla lähteä tähän keskusteluun riittävästi mukaan vaan varsinkin kolme suurinta tuntuu vain pyörittelevän diipadaapaa ja pelkäävän todellisia kannanottoja. On populistista tai naivia väittää kansalle, että talouskasvun avulla selvitään kestävyysvajeesta ja että vain tätä hiukan tukemalla valtion talous saadaan kuntoon. Tulossa on niin monia uhkaavalta näyttäviä tekijöitä, ettei niiden vaikutus talouteen ole mikään ihan pikku juttu.

Mielestäni paras tapa korjata kestävyysvajetta olisi verotuksen uudistaminen. En missää nimessä halua lähteä leikkaamaan hyvinvointivaltion palveluista tai sitä ylläpitävistä tuista koska uskon pohjoismaisen mallin olevan paras ja tasa-arvoisin. Jo 20 vuoden ajan Suomi on purkanut pohjoismaista hyvinvointimalliaan vähemmän tasa-arvoiseksi kun palveluiden omavastuuosuuksia on nostettu ja tukia heikennetty, joten sillä saralla ei missään nimessä ole enää karsittavaa.

Gallupeissa ihmiset aina selvästi toteavat, että olisivat valmiit maksamaan enemmän veroja palveluita vastaan. Tällä kertaa haluan uskoa näihin mielipidekyselyihin ja toivoa, että meissä suomalaisissa todella olisi näkemään asioita laajemmin kuin vain oman palkkapussin osalta.

Verotuksen nykysuuntaa pitäisi muuttaa niin, että progressio lisääntyisi ja köyhiä liiaksi rasittavat tasaverot kuten alv pienenisivät tai ainakin pysyisivät nykytasollaan. Jos lisäisimme pääomaveroon progression ja nostaisimme kauttaaltaan tuloverotusta, olisi se jo suuri helpotus valtion taloudelle. Kun en mikään talousviisas ole, en lähde arvailemaan riittäisikö se, niin toivoisin.

On todella ärsyttävää kuunnella kuinka kokoomus ajaa tasaveropolitiikkaansa mielikuvapolitiikalla. He perustelevat välillisten verojen nostoja ympäristösyillä vaikka todellisuudessa uskon, ettei heitä ympäristö juuri kiinnosta. Kyse on vain mielikuvakikkailusta jolla oikeistolainen politiikka saadaan kuulostamaan vihreältä ja jotenkin pehmeämmältä. Jos kokoomuksen pitäisi valita talous tai ympäristö, eivät he epäilisi hetkeäkään ja se on ratkaisevaa.

Toivoisin, että me äänestäjät onnistuisimme pysymään näin vaalien alla skarppeina ja näkemään todelliset arvot ja tavoitteet puolueiden julkisuuskikkailun ja mainonnan takana. Meille voidaan luvata kaikkea kaunista ja hyvää, mutta todellisuudessa teot ovat tälläkin vaalikaudella olleet ihan jotain muuta. Toivoisin, että nykyisten edustajien tekemät päätökset, sanomiset, poissaolot, puheenvuorot jne. vaikuittavat siihen, ketä äänestämme emmekä vain tyydy kuuntelemaan vaalipropagandaa sinisilmäisinä. Tulossa ei ole mitenkään helppoja aikoja ja meillä on nyt loistotilaisuus valita oikeat , osaavat ja rehelliset ihmiset näitä päätöksiä tekemään.

Huh, tulipas tästä paatosta. Pahoittelen ;)

Tulevaisuuden tuska

Omissa opinnoissani yliopistolla tuli moneen kertaan esille se, kuinka meidän on tänä päivänä pystyttävä valmistamaan opiskelijoita siihen, että maailma muuttuu jatkuvasti. Tätä muutosta pitäisi oppia kestämään ja sen kanssa tulla toimeen. Maialma, jossa voisi turvallisin mielin kouluttaa itsensä yhdelle alalle ja tehdä niitä töitä yhden työnantajan leivissä koko työikänsä, on mennyttä ja tilalla on uudenlainen monimutkaisempi maailma. Yksilön on oltava valmis kouluttautumaan, lisäämään omaa osaamistaan ja muuntautumaan kulloistenkin muutosten mukana.

Yksilöltä tämä vaatii ennenkaikkea joustavuutta ja toisaalta myös hyvää itsetuntoa ja -tuntemusta. On luotettava vähän epävarmempaankin tulevaisuuteen ja osattava luovia uudessa ympäristössä. On osattava olla itseohjautuva ja taitava tiedon kerääjä ja muokkaaja.

Kun tätä kaikkea ajattelee, ei voi kuin pyöritellä päätään. Kun itse pidän turvallisuudesta ja pysyvyydestä, en ikävä kyllä ole lainkaan yllättynyt siitä, että niin moni voipahoin ja masentuu tällaisena aikana. Paineet ovat kovat eikä tukiverkosto useinkaan ole riittävää. En oikeasti tiedä, vaikka niillä luennoilla olen tunnollisesti istunutkin, miten nuorta ihmistä, joka jo on valmiiksi solmussa itsensä kanssa voisi valmistaa tällaiseen maailmaan kun itsekin olen ymmälläni tästä kaikesta. Mutta tämä lienee nyt ammatillista pohdintaa joka nyt menee aika pahasti ohi tämän blogin aiheen.

Mutta siis tulevaisuus pelottaa minua aina jos sitä alan oikeasti miettiä. En tiedä mihin tämä vuoristorata on menossa kun tuntuu, että vauhti vain kiihtyy kokoajan, mäet jyrkkenevät ja mutkat mutkistuvat. Olisin halunnut kaikesta köyhyydestä ja niukkuudesta huolimatta syntyä jo paljon aikaisemmin, ehkä 1800-luvulla. Silloin kaikki oli omalla tavallaan selkeämpää ja aikakin hitaampaa. Nyt yksilöltä vaaditaan enemmän samalla kun yhteisöllisyys on vähentynyt ja individualismi, kovat arvot (raha) ja monimutkaiset asiat ovat lisääntyneet.

Mutta olen itsekin tämän ajan lapsi ja toteutan osaltani sen kovia arvoja ja toimin niiden mukaan. En uskalla tai aina välitä mennä auttamaan vaikka näkisin jonkun makaavan maassa tai haluan saada työstäni enemmän rahaa, hermostun jos bussi on kymmenen minuuttia myöhässä jne. kevyitä esimerkkejä mainitakseni. Roikun mukana tässä kaikessa vaikka samalla haluaisin muuttaa kaiken suuntaa tai hypätä pois kyydistä. En tiedä miten tällaisen loistoristeilijän suuntaa voi ihminen muuttaa, edes iso joukko ihmisiä. Tuntuu kuin kaikki syöksyisi eteenpäin talouden tai jonkun suuren ja tuntemattoman mahdin sanelemana, mutta eiköhän sielläkin ole ajattelevia ihmisiä takana?

Tarinaa taaperosta

Yksi teema, Junnu ja oma äitiyteni on tässä viime aikoina kirjoituksissani jäänyt vähän vähemmälle joten nyt lienee paras paneutua taas vähän näihin asioihin yhteiskunnallisen hapatuksen / valittelun sijaan.

Junnu on vauhdikas tapaus tätä nykyä kun kävely sujuu jo ilman ongelmia ja kiipeilyvimmakin löytyy. Ainoana tylsänä puolena on talvivaatteet ja lumi, joiden takia ulkona ei ole tällä hetkellä ihan niin mukava touhuilla kuin syksyllä. Nyt emme oikein keksi muutakaan tekemistä kuin pulkkailu kun pihan vauvakeinukin on talviteloilla. Varsinkin tälllainen vedensekainen loskalumi on vaikea kävelyalusta epätasaisuutensa vuoksi eikä paksu talvivarustus tee liikkumisesta ainakaan helpompaa. Onneksi oltiin viikko etälässä ja Junnu pääsi oikein kunnolla irrottelemaan leikkipuistoissa ja kipuamaan portaita.

Puhumaan Junnulla sen sijaan ei ole mikään kiire. Hän saa mielipiteensä ilmaistua hyvin ilmankin sanoja sillä hän on oikein lahjakas osoittelemaan asioita ja me läheiset tunnemme jo äänenpainoista ja erilaisista äänteistä, mitä milloinkin pitää tehdä. Kun pojalla on nälkä, hän esimerkiksi menee keittiöön, yrittää kiivetä syöttötuoliin ja maiskuttelee usein vielä varmuudeksi. Nyt matkan jälkeen ukkeli myös yrittää välillä saada äidin johonkin kahvilaan tai ravintolaan syömään osoittelemalla sitä ja maiskuttelemalla. Tuo on minusta jo sangen hupaisaa ja ilman tiukkaa rahatilannetta toteuttaisin mielelläni tämän "käskyn"

Meillä käytetään siis 95% kestovaippoja. Vain yöllä ja matkoilla kertikset on käytössä mutta jo sekin määrä jätettä ärsyttää ja tuntuu omassa tunnossa. Kestot on minusta ihan mielettömän käteviä enkä koe niitä lainkaan työläinä tai jotenkin inhottavina käytössä. Meillä käytetään taskuvaippoja, jotka täytän sopivilla imukompinaatioilla aina kerralla kun pyykit ovat kuivuneet. Näin on helppo ottaa vain kaapista uusi valmis vaippa kun on vaipanvaidhon aika. Käytetty vaippa vain puretaan ja sujautetaan vaippapussiin, jossa se odottaa kunnes kaikki sen värin vaipat on käytetty ja sujautan ne koneeseen muun pyykin sekaan. Ihan mielettömän helppoa ja tietyllä tavalla jopa pidän vaippojen täytöstä, se on sopivaa puuhastelua telkkaria tuijotellessa.

Yhdessä vaiheessa mulla oli ihan mieletön vaippojenostelumania. Erilaisia vaippoja on tosi paljon; on ihania kuoseja, eri merkkejä ja eri laisia kankaita ja niiden ostamiseen jäin siis koukkuun. Nyt käytössä on jotain about 15 ihanaa vaippaa ja ne riittävän juuri sopivasti niin, ettei tarvitse joka päivä pyykkiä pestä. En ole antanut itseni mennä edes katselemaan käytettyjen vaippojen ostosivuja koska en ole edelleenkään varma, osaisinko olla niitä ostamatta. :) Toisaalta ihan harmittaa, kun Junnu on niin hoikka lapsi, ettei tiedä tarvitaanko meillä lainkaan L-koon vaippoja. Ei taida tulla mulle mitään tekosyytä uusien vaippojen ostoon... ;)

Nyt Junnulla on kuitenkin todettu vaippaihottuma ja sen myötä elämästä on tullut taas asteen verran haastavampaa. Pojan pitää antaa olla ilman vaippaa mahdollisimman paljon ja se tarkoittaa sitä, että meillä on talossa kaksi pentua joiden jäljiltä voi lölytyä lammikoita/ muita kivoja ylläreitä. Koiranpentu on onneksi aika hyvin oppinut sisäsiistiksi ja Juuson lorahdukset yleensä huomaa heti, mutta kyllähän tuo lattioiden kuuraaminen välillä ottaa päähän.

Liinailua pitää vielä tässä mainostaa. Tajusin tässä joululomalla (voiko joulunaikaa sanoa lomaksi jos on hoitovapaalla?), että paras keino jaksaa henkisesti paremmin tuota taaperoa on kantoliinailu. Kuulostaa varmaan ihan höperöltä, mutta liinassa kantaminen auttaa omaa jaksamistani ihan selvästi. Se läheisyys ja oman pojan kanssa kommunikointi niin lähekkäin tekee sen, että unohdan kaiken kiukuttelun, huonosti nukutun yön tai muut kränät ja suhtaudun taas paljon positiivisemmin lapseeni. Se jollain tavalla palauttaa rakkauden tunteen vahvemmin mulle ja nautin taas täysillä äitiydestä.

Meillä käytössä on tällä hetkellä vain tsi-neliöliina, mutta se on ergonomisesti niin mahtava tuollaisen yli 10kg pojan kantamiseen, etten muuta kaipaakaan. Kerran olen reppua kokeillut, mutta siinä ei pääse niin lähelle lasta ja kantotuntuma on niin erilainen, ettei se ollut lainkaan mun juttu. Talvella elämää helpottaa vielä kantosuoja, jonka ansiosta Junnulle ei tarvitse pukea sisävaatteiden lisäksi kuin kengät, pipon ja hanskat uloslähtöä varten. Etenkin kun lähdetään kauppaan tai kylään, on tämä tosi kätevää.