En pelkää vaan vastustan lisäaineita

Tiede-lehden artikkeli Pelkäätkö e-koodeja (Tiede 7/2011) sai minut jälleen kerran huokailemaan ja ärtymäänkin nykymenosta ruokateollisuudessa. Artikkeli oli harvinaisen yksipuolinen ja pinnallinen kyseisen lehden jutuksi joten haluan sitä hieman tässä käydä läpi vasta-argumentein.

Jutun alussa käytetään paljon palstatilaa sen todisteluun, ettei lisäaineeton ruoka tarkoita terveellistä ruokaa ja koko hypetys lisäaineiden välttelystä on siksi jotenkin tyhmä muoti-ilmiö. Tässä mielestäni laitetaan väärät asiat vastakkain. En usko että monikaan lisäaineita karttava luulee että vain niiden avulla ruoasta tulee epäterveellistä tai ettei tarvitse syödä monipuolisesti ja terveellisesti jos välttää lisäaineita. Kyse on mielestäni aivan muusta. Toki lisäaineettomuus tekee ruoasta terveellisempää, mutta ennenkaikkea vastustan niitä siksi, etten halua tulla huijatuksi. Tällä hetkellä ruokateollisuus sumuttaa niin pahasti meitä kuluttajia kun väittää ruokiensa olevan aidoista raaka-aineista, tuoreita, vastapaistettuja jne. Se on minusta törkeää ja jo siksi haluan pitää meteliä lisäaineista. Tuoremehu ei ole tehty vastapuristetuista hedelmistä jos se on tehty 11kuukautta sitten, leipä ei ole paistettu myymälässä jos se on vain lämmitetty siellä, lihapullat eivät ole lihapullia jos niissä ei ole oikeaa lihaa eikä ole reilua kutsua tuotetta vadelman makuiseksi jos se ei sisällä lainkaan vadelmaa vaan vain aromeja.

Uskon kyllä myös, että lisäaineet ovat terveysriski, mutta terveyden kannalta ensisijaisen tärkeää on miettiä, kuinka paljon sitä ruokaa itseensä ahtaa ja kuinka monipuolisesti syö. Lisäaineiden terveysvaikutukset on niin kiistanalainen asia, ettei siitä maalikko oikein ota selvää. Tiede lehdessä tutkimukset ohitettiin mielestäni turhankin vähillä maininnoilla. Tutkimuksia on tehty paljon, mutta ongelmana on se, että niitä rahoittaa aina jokin taho jonka puolueellisuutta voi vastapuoli tarvittaessa aina arvostella. Lisäksi on fakta, ettei pitkäaikaisia vaikutuksia voida kunnolla ihmisillä tietää.

Pahin terveysriski liittyy mielestäni lisäaineiden yhteysvaikutuksiin. Kun käytössä olevia lisäaineita on nyt yli 300, ei tutkimuksissa pystytä millään selvittämään, mitä vaikutuksia monen lisäaineen yhtäaikaisella käytöllä ihmiseen on. Tätä on toki pyritty tutkimaan ja saatukin muutamia varsin huolestuttavia tuloksia mm. väriaineiden ja muiden lisäaineiden yhteisvaikutuksista lasten oppimiseen ja ylivilkkauteen. Kun keskiverto ihminen länsimaissa popsii 6-7kg (!!!!!!) lisäaineita vuodessa, syntyy siitä varsin mielenkiintoinen coctail, joka mielestäni ei voi olla vaikuttamatta.

Tiede-lehdessä argumentoitiin myös, että moni lisäaine on peräisin luonnosta tai muutoin tarpeellinen ruoassa. Toki luonnosta löytyviäkin on, mutta usein ne silti tehdään teollisesti eikä niiden olemassaolo vähennä muiden lisäaineiden vaarallisuutta. Lisäaineissa on tosiaan monia tärkeitäkin juttuja kuten vitamiineja jne, mutta uskon, että jos vain syömämme ruoka olisi puhtaista ja oikeista raaka-aineista tehtyä, ei ruokaan tarvitsisi lisätä mitään vitamiineja tai muita terveyttä edistäviä lisiä. Nyt ruoassa on niin paljon höttöä, aineita joita sinne sekoitetaan jotta säästetään raaka-aine kustannuksissa ja joiden mauttomuutta joudutaan korvaamaan uusilla lisäaineilla, että se ei yksistään ole riittävän ravitsevaa. Säilöntäaineet ovat ehkä kaikkein hyväksyttävin lisäaineryhmä mielestäni, mutta niitäkin voitaisiin selvästi vähentää. On mielestäni täysin turhaa, että tuotteen hyllyikä on vuoden. Jos kaupan ja tukkuliikkeiden ketjut olisivat yksinkertaiemmat, saisimme tuoreempia tuotteita kauppaan ja kierto olisi nopeampaa, ei säilöntäaineita tarvitsisi joka ruokaan tuupata.

Tiede-lehdessä myös kirjoitettiin, että lisäaineiden vaarallisuutta tutkitaan ja valvotaan jatkuvasti ja jos terveysriskejä ilmenee, aine voidaan kieltää. Näin toki onkin ja hyvä niin, mutta rattaat ovat vain kovin kankeat ja teollisuuden lobbareiden ohjailtavissa. Hyvänä esimerkkinä voisi käyttää atsovärejä, jotka olivat mm. Suomessa ja Ruotsissa kiellettyjä vaarallisuutenva vuoksi kunnes EU yhdenmukaisuuden nimissä käski kaikkia jäsenmaitaan hyväksymään ne. Nyt siis yhtäkkiä voimmekin näitä aineita syödä, vaikka tutkimustulokset eivät ole mihinkään muuttuneet ja monessa muussa maassa kuten Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ne ovat edelleen kiellettyjä. Osaisiko joku lukijoistani muuten sanoa, miksi niin moni lisäaine on kielletty Australiassa ja Uudessa-Seelannissa? Onko siellä ruoan arvo erilainen?

Lehden loppukaneetin toteama, että lisäaineiden poisjättäminen ajaa vain ojasta allikkoon on myös varsin mustavalkoinen ja yksipuolinen näkökulma. Toki natriumglutamaatti korvataan liian usein suolalla, mutta ei tämän pitäisi vähentää tarvetta lisäaineiden poisjättämiselle. Kyse on ihmisten ruoanlaittotaidosta ja tietämyksestä ja toisaalta myös makutottumuksista. Jos emme osaa käyttää yrttejä ja muita loistavia lisäaineettomia mausteita, turvaudumme tuttuun suolaan. Tässä lienee valistuksen ja totuttelun paikka.

Lähteenä tässä jutussa olen käyttänyt Tiede 7/2011 -lehden lisäksi Mats Erik Nilssonin kirjoja Aitoa ruokaa ja Petos lautasella.