Superbakteerin uhka

Olen sitä tyyppiä ihmisenä, että välillä alan kamalasti pelätä jotakin tulevaa kamaluutta maailmassa ja pääsen mielikuvissani usein maailmanloppuun tai täydelliseen katastrofiin nyt ainakin. Olen mm. ollut huolissani lintuinfluenssasta, maailman vesipulasta, Pohjois-Korean ja Venäjänkin tilanteesta. Nyt tällä viikolla olen miettinyt paljon superbakteeria ja yön pimeinä tunteita unta odotellessani olen jo vaipunut epätoivoon tässäkin asiassa.

Tiistaina tuli Ylen ykköseltä Ajankohtaisessa ykkösessä valaiseva juttu tästä superbakteerista. Siihen asti olin kuvitellut, että bakteerin mahdollinen leviäminen ei paljoakaan minua koskisi, eikä olisi niin iso asia suuremmassakaan mittakaavassa, mutta en kuvittele enää. Ohjelmassa haastateltiin englantilaista tohtori David Livermorea, joka oli sitä mieltä, että superbakteeri leviää hyvin nopeasti ja aiheuttaa suurta vahinkoa ihmiskunnalle, ellei jotain tehdä ja pian. Livermoren mukaan maailmassa käytetään liikaa antibiootteja. Länsimaissa kuureja määrätään liian heppoisin perustein ja Aasiassa antibiootteja saa jopa ilman reseptiä. Nyt, luontaisen evoluution tuloksena bakteerit ovat kehittymässä sellaisiksi, etteivät antibiootit niihin enää tehoa.

En ollut ymmärtänyt niitä laajoja seurauksia, joita tästä tilanteesta meille olisi. Jos bakteerit kehittävät resistanssin antibiooteille, suurin osa nykypäivän leikkauksista ei enää onnistu. Tekemättä jäisivät tai ainakin huomattavan paljon vaarallisimmiksi tulisivat mm. umpilisäkkeen poisto, syöpähoidot ja elinsiirrot. Ei todellakaan kuulosta miellyttävältä tulevaisuuden kuvalta…

Livermoren mukaan ainoa keino ylläkuvatun tilanteen välttämiseksi olisi tehdä tiivistä kansainvälistä yhteistyötä. Olisi kehitettävä uudenlaisia antibiootteja ja sovittava yhteisesti antibioottien käytöstä. Itsestä vain tuntuu, ettei tällaiseen työhön oikein nykypäivänä haluta satsata. Vasta kun jotain pahaa oikeasti tapahtuu länsimaissa, ollaan valmiit toimimaan. Ennaltaehkäisevä tai kauaskatseisempaa toimintaa ei arvosteta tänä päivänä kun tuijotetaan vain tämän kvartaalin tulosta ja korkeintaan panostetaan seuraavaan kvartaaliin maksimaalisen voiton saavuttamiseksi.

Ohjelmassa haastateltiin myös Helsingin yliopiston professoria Olli Peltoniemeä, joka kuvasi Suomen kotieläintalouden tilannetta tässä asiassa. Hänen mukaansa antibiootteja on jouduttu antamaan enemmän tuotantoeläimille, koska suuret tilakoot ovat lisänneet eläinten sairastelua. Resistanssi tuotantoeläimillä on Suomessa vielä hyvä varsinkin Keski-Eurooppaan verrattuna, mutta hänen mukaan antibioottien käyttöä eläintiloilla tulisi Suomessakin vähentää. Suomessa on todettu vain yksittäisiä ylilyöntejä antibioottien käytössä ja se sentään on hyvä uutinen. Ainoa, mikä jäi mietityttämään, oli Eviran asiantuntijan kommentti siitä, että antibiootteja lihasta tutkittaessa nollatulosta ei ole olemassakaan. Mittarit ovat kuulemma niin herkät, että aina jotain näkyy ja kyse onkin vain siitä, mikä asetetaan sallituksi tasoksi ja mikä ei. Tästähän tuossa Venäjän lihakiistassakin on kyse. Kuulostaa vain kovin hurjalta tämäkin ajatus. Ei mahdu tämän humanistin pieneen päähän…

En lähde nyt tässä sen tarkemmin pohtimaan sitä, millainen maailmamme olisi, jos Livermoren arvioimasta uhasta tulisi totta ja joutuisimme palaamaan ajassa 80 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin antibiootteja ei vielä ollut. Ajatus tuntuu sen verran ahdistavalta, että jätän kauhukuvat visusti sinne yön pimeisiin tunteihin pohdittavaksi ja laitan nyt vain kädet kainaloita myöten ristiin, että löytyisi yhteinen tahtotila tämän asian ratkaisemiseksi.

Takaisiin hitaaseen arkeen

Mies lähti maanantaina viimein kuuden viikon isyyskuukauden ja yhdistetyn kesäloman jälkeen takaisin töihin ja nyt olisi meidän Junnun kanssa aika sopeutua taas normaaliin arkeen. Kesän aikana ehti tottua siihen, että joka toinen aamu sai nukkua pitkään kun vuorottelimme aamuvuoroja ja siihen, ettei ollut hoitovastuussa yksinään koko päivää. Junnu herää edelleenkin varsin usein klo 6 ja kun itse ei kuitenkaan malta mennä nukkumaan ihan vielä klo 21, on aamuisin aina aikasta väsynyt. Onneksi on Junnun aamupäiväunet. Ne ovat pelastaneet pahoina aamuina. Päiväunet ovat yksi elämän nautinnoista ja etenkin rakastan niitä tuhiseva pikkupoikani kainalossani. Päiväunet muodostavat ehkäpä normaalin arkipäiväni suurimman dilemman. Jos menen nukkumaan yhdessä Junnun kanssa, menetän kallisarvoisen oman aikani ja mitä todennäköisimmin saan unta paljon myöhempään. Mutta mikä sen makoisempaa kuin tunnin tai puolentoista päiväunet…

Arkeen palaamiseen liittyy myös toinen mielenkiintoinen dilemma. Iltaisin tuntuu, että kun mies tulee töistä, olisi kamalasti kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Olisi kiva, jos saisin omaa aikaa ja mies hoitaisi Junnua, olisi kiva, jos mies saisi tehtyä taloudessamme olevia ”miesten hommia” kuten nurmikon leikkuuta tai jonkun nippelin viilaamista ja olisi kiva, jos lähdettäisiin yhdessäkin jonnekin. Illat menevät vain niin nopeasti ja jos annan miehelle mahdollisuuden viettää omaa aikaa tai touhuilla niitä taloustöitä joita olen hänelle listannut, joudun hoitamaan itse Junnua koko päivän. En tiedä miksi ajattelen tämän asian niin vaikeasti, mutta hankalaa tasapainottelua tämä aina on. Mielipiteitä? Tämä saa ehkä Junnun hoitamisen kuulostamaan kauhean kurjalta hommalta jota yritän väistellä kuin imurointia tai tiskaamista, mutta sitä se ei ole. Joskus vain kun poika känisee kaiken aikaa, yrittää jatkuvasti tehdä jotain kiellettyä tai jättää sormensa saranan väliin kymmenennen kerran, alkaa oma kärsivällisyys olla lopuillaan. Ja toisaalta olen sen luonteinen ihminen, että haluan välillä olla myös yksin ja puuhastella jotain ei niin tärkeää omaa juttua.

Tässä kohtaan olisi ehkä hyvä avata vähän sitä, mistä blogini nimi juontaa juurensa. Oltuani nyt vuoden äitiyslomalla, olen paljon miettinyt ajan käsitettä ja sitä, kuinka eri temmossa sama aika meille kulkee. Ollessani töissä tai opiskelemassa, aika riensi ihan kauheata vauhtia ja päivässä ehti/oli pakkokin tehdä ihan kauheasti kaikkea. Täyden työpäivän lisäksi ehti käydä spinningissä, kaverin kanssa kahvilla, ruokakaupassa, tehdä ruoka ja katsoa vielä telkkarista jonkun sarjankin. Samalla päässä oli tarkka kuva kalenterista, mitä seuraavina päivinä tulee tapahtumaan ja tulevia tapahtumia änki sinne lisää jatkuvasti. Päiville oli aina oma ennalta määritelty rytminsä.

Nyt äitiyslomalla aika on saanut aivan uudenlaisen luonteen. Elän Junnun tahtiin eikä sillä, mikä päivä on menossa tai mitä kello on, ole niinkään merkitystä. Aika on hidastunut ja menettänyt aikaisemman merkityksensä. Nyt riittää, kun päivässä on yksi tekeminen, vaikkapa ruokakaupassa käynti. Kun sen tekee rauhassa ja Junnun päivärytmin kannalta sopivaan aikaan, ei päivään muuta tunnu mahtuvankaan.

Välillä tunnen jopa huonoa omatuntoa siitä, etten tee juuri mitään päivisin. On tunne, että vain laiskottelen ja elämä ikään kuin menee hukkaa jos en ohjelmoi itseäni kaikenlaiseen. Tuntuu, että elän tylsää elämää kun en tee mitään. Täytyi oikein ruveta pitämään kalenteriin sellaista pienimuotoista päiväkirjaa, jotta näkisin jälkikäteen mitä tein joka päivä tai mitä ajattelin. Jälkikäteen tällainen ajankäyttö kuulostaa varmaan tosi tylsältä. Mutta kuinka paljon päivässä pitää tehdä asioita, jotta voi sanoa, ettei päivä mennyt hukkaan? Lisäksi oman elämän erilaisuuden huomaa karvaasti ystävien seurassa, jotka ovat osa oravanpyörää. Minun on vaikea keksiä puheenaiheita jotka eivät liittyisi Junnuun, koska elämässäni ei juuri muuta tapahdu. Tulee olo, että olen todella tylsää seuraa ja usein koen paremmaksi vain kuunnella sen sijaan, että höpöttäisin koko ajan pojastani. Kun olen hetken kuunnellut kavereiden kertomuksia tapahtumarikkaasta elämästään, tulee vähän surullinenkin olo oman elämän tyhjyydestä, että tätäkö tämä nyt sitten on lopun ikääni.

Ei meidän elämämme kuitenkaan mitenkään hitaasti etene. Junnu kasvaa silmissä ja äidillä on jo niin haikea olo kun suloista pikku vauvasta on tullut tuollainen iso jötikkä. Päiviin mahtuu paljon elämää kun Junnu konttailee joka paikkaan ja tekemistä sen viihdyttämisessä/vahtimisessa riittää. Hidas ei sinänsä tarkoita tylsää tai tapahtumaköyhää, mutta ulkoiset paineet nykyisen elämän määrittelemiseksi sellaisiksi ovat suuret.

Nyt ainakin vielä tämä hidas ja erilainen elämä tuntuu hyvältä. Kuten esittelyssäni sanoin, nautin stressittömyydestä ja kiireentunteen puuttumisesta. Vuosi äitiyslomaa on takana ja jäljellä on vielä melkein vuosi kun tarkoitus on näillä näkymin palata töihin ensi vuoden elokuussa. Tosin lueskelin äsken keskustelupalstalta väsyneiden äitien kommentteja siitä, kuinka rasittavaa aikaa pienen taaperon kanssa on, kun jatkuvasti saa tapella kaikesta mitä saa tehdä ja mitä pitää tehdä, joten en tiedä kuinka kauan tämä elämä maistuu näin hyvältä minulle. Pidetään peukkuja ja lupaan olla täällä blogissani teille rehellinen siitä, miten vuosi sujuu.

Vaarallista elämää

Välillä tuntee itsensä niin voimattomaksi tämän tavaramäärän ympärillä. Kun haluaisi ostaa aina sitä eettisintä, terveellisintä ja laadukkainta, mutta kun ei vain aina ole tietoinen kaikista kuluttamiseen liittyvistä kuvioista. Valistuneena kuluttajana pitäisi tietää erilaisista materiaaleista, kemikaaleista, valmistustavoista ja paikoista, yrityksistä jne jne niin paljon, jotta voisi valita sen oikean tuotteen. Tietoa tuotteista löytyy paljon, ehkä jo liikaakin, mutta kaikki on niin ristiriitaista, etten osaa yleensä päättää, ketä uskoa.

Otetaan esimerkki niin ymmärrätte dilemman paremmin. Kun sain tietää olevani raskaana, aloin tietenkin miettimään tarkemmin, millaisia tuotteita käytän ja ostan lapselleni. Esimerkiksi tuttipullojen suhteen löysin kahtaanlaista tietoa. Suurin osa vakuutti, että tavalliset muovipullot ovat oikein sopivia varsinkin Suomessa pienelle lapselle, eikä mitää vaaraa ole. Toisaalta sain lukea, että niissä on jotain vaarallisia yhdisteitä, joille ei missään nimessä kannata altistaa lastaan. Päätin uskoa valtavirtaa ja pidin vastustajia tästäpäivästä vieraantuneina pipertelijöinä. Junnu on siis lutkuttanut maitonsa tyytyväisenä tavallisesta pullosta. Nyt tässä keväällä luin Helistimestä, että uusimpien tutkimusten mukaan näissä muovipulloissa todentotta onkin jotain yhdisteitä, joiden on todettu lisäävän lasten tarkkaavaisuudenhäiriöitä. Tunsin itseni petetyksi ja helppouskoiseksi. Miksen tiennyt tästä aiemmin ja miksei vaihtoehtoisia pulloja ollut helpommin tarjolla. Ja toisaalta artikkeli oli sen verran maallikoille kirjoitettu, ettei siitä selvinnyt tutkimuksen laadusta juuri mitään tietoja eikä siinä esitetty kenenkään toisen tutkijan mielipidettä asiaan.

Toinen esimerkkini liittyy lastenvaunuihin. Löysin eilen netistä kemikaalicoctailin blogista tiedon, että lastenvaunuissa käytetään ftalaatteja, joita ei lainmukaan saa olla edes lastenleluissa. Tämän enempää en suoraan sanottuna halunnut tuosta ftalaatista ottaa selvää, koska asia alkoi ahdistaa jo todella paljon. Vaunuja valitessani (ostimme käytetyt) ei mieleen pälkähtänytkään, että niissäkin on ympättynä jotain terveydelle vaarallisia aineita ja että niidenkin ostossa pitäisi miettiä muutakin kuin käytettävyyttä ja ulkonäköä. Ahdistuksen ahdistus!

Kemikaalit on muutenkin sellainen asia, jotka ahdistavat minua jo pelkällä olemassaolollaan. Siksi hetken tuota yllämainittua blogia selailtuani päätin olla tutustumatta siihen enää tarkemmin. Blogi vaikuttaa oikeasti todella asiantuntevalta, on sitä paitsi ylen toimittajan kirjoittama, mutten vain jotenkin pysty vastaanottamaan niin paljon tietoa siitä, kuinka vaarallisia kaikki käyttämäni tuotteet ovat. Olen rajallinen ihminen. Vaarallisten aineiden määrä jä yleisyys ahdistavat pientä päätäni joka tahtoisi vain kaikkea hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta joka ei kerta kaikkiaan enää tunnu selviytyvän tässä vaihtoehtojen ja tiedon tulvassa. Haluaisin olla naivi ja uskoa siihen, että kaikki minulle myytävät tuotteet on tutkittu ja todettu jossain fiksussa paikassa terveellisiksi ja eettisiksikin. Tai sitten haluaisin rehelliset merkinnät tuotteisiin siitä, että juu tässä tuotteessa on nyt sitten tätä ja tätä vaaralliseksi todettua ainetta. Joo tiedän, tämä on utopiaa, ei tätä päivää, mutta kun mä tahtoisin…!

Luonnotonta ruokaa

Matkaillessani tällä viikolla Itä-Suomessa sukuloimassa, mielessä pyörivät jälleen Suomen maatalous ja ennen kaikkea tehotuotantotalous. On niin surullista, että puhtaan luonnon maassa Suomessa ollaan niin hakoteillä luomun ja ruoan luonnollisuuden suhteen. Luomua ei riittävästi markkinoida Suomessa ja sitä pidetään jotenkin viherpiipertäjien höyrähtelynä. MTK jankkaa vain sitä, että kaikki tuotanto Suomessa on luonnonmukaista, mikä ei kuitenkaan millään muotoa pidä minusta paikkansa.

Ruoantuotanto on kaukana luonnollisuudesta ja puhtaudesta tällä hetkellä ja tulevaisuus näyttää vain menevän entistä hurjempaan suuntaan. Jos ja nähtävästi kun Suomeen alkaa virrata geenimuunneltuja lajeja, ei koko maassa voida viljellä enää mielestäni luomua. Eikä lihakaan voi olla luomua jos eläimille syötetään gmo-ruokaa. Vaikka muuta väitetään, on riski gm-kasvien leviämiselle muiden kasvien joukkoon suuri. Gmo kasvien viljely on silkkaa ihmiskoetta, jolle en näe järkeä. Siitä, mitä näistä kasveista lopulta jää meihin ja miksi ne meitäkin muokkaavat ajan saatossa, ei ole takeita. Sen sijaan, että koetamme muuttaa kasvituotantoamme koko ajan tehokkaammaksi ja luonnottomammaksi, meidän tulisi ikävä kyllä muuttaa ruokailutottumuksiamme.

Venäläiset tutkimukset, joissa löytyi antibiootteja suomalaisesta lihasta, ovat mielestäni hälyttäviä, eikä niitä ole oikein puhtain paperein täällä kommentoitu. On kummallista, miten Suomessa voidaan kuitata antibioottien löytyminen lihasta vain lainsäädäntöjen eroavaisuuksilla. Minusta lihasta ei saa löytyä antibiootteja missään tutkimuksessa ja tulokset ovat siis hälyttäviä. Pelkään pahoin, että ne ovat tulleet lihaan gm-soijasta, jota possuillemme kuulemma jo syötetään reippain mielin. Nyt aion olla entistä tarkempi sen suhteen, mitä lihaa kaupasta kotiin raahaan.

Mikä tätä maailmaa vaivaa, taas on vain pakko miettiä ja kysyä vaikka se niin kliseistä onkin. Ruoantuottaminen erkanee koko ajan vain kauemmaksi luonnollisuudesta ja lähellä tuotetusta. Koska halutaan tehokasta ja halpaa tuotantoa, pitkiä säilyvyysaikoja ja standardia tuotetta, ollaan valmiita ottamaan suunnattomia riskejä, joiden seurauksia ei kukaan tiedä. Onneksi sentään Euroopassakin moni valtio on kieltänyt gm-kasvien viljelyn maillaan. Käsittämätöntä vain on, ettei näiden maiden joukosta löydy Suomea vaan esimerkiksi Romania, Bulgaria, Ranska ja Italia ovat ymmärtäneet tilanteen vakavuuden.

Vai olenko vain konservatiivinen, vanhoja hyviä aikoja katkerana muisteleva höppänä, joka ei ymmärrä tämän päivän maailmasta mitään? Jos saisin päättää, haluaisin ostaa ruokani lähellä olevista pikkukaupoista, joissa ruoka on tuoretta, puhdasta ja terveellistä vailla säilöntäaineita, lääkeaineita, marinadeja tms moskaa. Tiedän olevani moraaliton siinä mielessä, että paasaan tehotuotannon ongelmista ja mässäilen lihalla, mutta kait asioiden tiedostaminen ja huonon omantunnon poteminen on jo alku omien tottumusten muuttamiselle.

Lähteitä mm: www.luomu.fi, hesari ja www.maaseuduntulevaisuus.fi

Kehitystason mukaista aktivointia

Aluksi pitänee vielä hiukan kertoilla, mitä tämä meidän esikoinen, elämämme keskipiste tällä hetkellä taitaa. Junnu oppi reilu viikko sitten konttaamaan ja jätti ryömimisen heti pois. Nyt noustaan reippaasti tukea vasten seisomaan jokaiseen sopivalla korkeudella olevaan paikkaan ja otetaan muutamia askeleitakin tukea vasten. Junnu on varsin tyytyväinen tapaus ja kova höpöttämään.

Junnun touhuiluja on kyllä aina mukava seurailla. Poika viihtyy tosi hyvin itsekseen ja juttelee siinä samalla usein vilkkaasti. Tällä hetkellä hänelle varsinaisiksi leluiksi ostetut asiat eivät kiinnosta lainkaan, vaan mielenkiintoisia ovat esim. kaukosäätimet, puhelimet, ovet, laatikot ja ylipäätään kaikenlainen tavara, mitä se löytää kaappeja availlessaan. Uusia esineitä pyöritellään pitkään käsissä, koetetaan ehkä vähän heitellä lattialle ja joskus vähän maistellaankin. Tutkimisen halu on siis suunnaton.

Kun lelut eivät enää kiinnosta, olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon lapselle pitäisi leluja ostaa. Meille suurin osa leluista on tullut lahjoina ja niin on minusta hyväkin. Välillä olen pari lelua ostanut kun on tullut huono äiti fiilis siitä, ettei lapsellani ole ”tarpeeksi” leluja tai olen huomannut jonkun tyyppisen lelun kiinnostavan erityisesti. Haluaisin kuitenkin tukea Junnun mielikuvituksen kehittymistä ja luovuutta ja tuntuu, että liialla määrällä leluja se tukahtuu.. Mutta jotenkin lapsellahan kuuluu olla leluja kasapäin ja lattiat väärällään. Tuntuu, että kunnon äitinä minun pitäisi miettiä aina lapseni kehitystasolle sopivia leluja jotta hän oppisi uutta ja saavuttaisi taas uuden tason. Ja nuo ei-leluiksi tarkoitetut esineet ovat tietenkin usein vaarallisempia pienen ihmisen käsissä ja suussa. Näin kirjoitettuna ajatukseni kuulostavat kyllä todella tyhmälle, mutta nämä normit istuvat kuitenkin syvässä… Muutenkin esikoisen kanssa sitä on tosi herkillä ja potee syyllisyyttä kaikesta, missä ei toimi kuten olettaa kaikkien muiden toimivan.

Ainoita varsinaisesti Junnulle ostettuja asioita, mitkä sitä nyt kiinnostavat, ovat kirjat. Olkkarin lattia on täynnä herran kovakantisia opuksia, joita on turha kerätä hyllyyn, koska ne heti kiskotaan sieltä pois ja levitellään ympäriinsä. Kirjoja Junnu tykkää lukea niin yksin kuin yhdessäkin. Yksikseen se keskittyy lähinnä sivujen availun ja kirjan pyörittelyn tarkkailuun. Joskus tosin Junnulta menee hermot, kun kirja (jonka päällä hän sattumalta istuu) ei millään aukeakaan. :D

Olen miettinyt paljon sitä, mistä tällainen kirjainnostus on saanut alkunsa ja onko pojastamme tulossa jonkin sortin akateemikko tai hikari nykyisten kiinnostusten pohjalta. Voiko edes tämän hetken kiinnostuksen kohteista vetää suuria johtopäätöksiä tulevasta? Itse luen kirjoja tosi paljon kuuntelemalla äänikirjoja. Junnu on saanut tottua äänikirjoihin jo mun masussa ollessaan. Vielä täläl hetkelläkin tunnustan, että kuuntelen kirjoja välistä samalla kun puuhailen Junnun kanssa arkiaskareita tai katselen sen touhuiluja. (Nyt tästä tavasta pitäisi kyllä jo päästä eroon kun poika alkaa ymmärtää enemmän niin kirjan tekstistä kuin siitäkin, ettei äiskä silloin keskity häneen niin täysillä.) Sinänsähän kirjat ovat fyysisesti kuitenkin ihan erilaisia kuin äänikirjat, mutta kait se jo ymmärtää, että niissä on samanlaisia tarinoita kuin noissa äiskän kirjoissa. Netin äitipalstojen perusteella Junnun kiinnostus kirjoihin on vain aika harvinaista tämän ikäiseksi.
.

Esittelyn tynkää

Olen hiukkasen alle 30v espoolainen kotiäiti, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, maailman pelastamisesta ja pitää lukemisesta, neulomisesta, lenkkeilystä, maalipallosta, zumbasta ja muusta urheilusta. Politiikka sen alkuperäisessä merkityksessään on mielenkiintoista seurata, politikointi ja maan tavan sivusta seuraaminen eivät sen sijaan herätä mitään positiivisia mielleyhtymiä. Liikunta ei ikävä kyllä ole mikään itseisarvo minulle vaan lähinnä keino pitää oma mielenterveys kunnossa ja saada vähitellen raskauskilotkin poistumaan.

Tällä hetkellä olen kotona hoitovapaalla hoitamassa 9kk ikäistä poikaani ”Junnua”. Oravanpyörään takaisin hypätessäni olen töissä opinto-ohjaajana. Olen luonteeltani synnynnäinen stressaaja ja täydellisyyden tavoittelija ja äitiyslomani on ollut ala-asteaikojen jälkeen ensimmäinen kerta, jolloin en ole joutunut stressaamaan ja tuntemaan jatkuvaa kiirettä koko ajan. On mahtavaa elää pienen ihmisen aikataulujen mukaan tarvitsematta vilkuilla kelloa ja täyttä kalenteria jatkuvasti. Nyt toivoisin, ettei minun tarvitsisi hypätä siihen oravanpyörään enää uudestaan, mutta pakkohan se on, ellei sitä ennen voiteta lotossa tai jotain muuta yhtä todennäköistä tapahdu. Haluaisin kuitenkin oppia tästä kotiäitiydestä jotakin ja muuttaa sitä, miten töitäni ja elämääni elän jatkossakin. Haluan uskoa siihen, että töitä voi tehdä vain työaikana ja vapaa-ajalla pitäisi löytyä aikaa läheisten kanssa olemiselle, ei pelkälle suorittamiselle ja kiireen toistelulle.

Tässä blogissa seurataan lapseni Junnun kasvua ja edesottamuksia, elämän tiellemme heittämiä sattumuksia ja omaa taukoani työelämän paineista. Samalla haluaisin kommentoida ja ihmetellä maailman menoa ja lukemiani kirjoja.

Olen muuten siinä mielessä omituinen bloggaaja, etten juuri ole seurannut muiden blogeja, joten: olisiko sinulla jokin hyvä blogi-vinkki minulle? Olen täysi noviisi tässä blogi-maailmassa ja vasta nyt kun olen ollut kotona vailla työhuolia, on tullut tarve kirjoittaa ja miettiä maailmaa näin netissäkin. Kun keskustelukumppanina toimii suurimman osan päivistä 9kk ikäinen poika, ei ehkä ole kummakaan, että tulee mieleen syöksyä välillä tänne nettiin sanomaan jotakin vähän viisaampaa. Toivottavasti siis viihdytte seurassani ja näille sivuille syntyy monta kiinnostavaa keskustelua!