Hetken ylistys

Oltiin tänään Junnun kanssa äsken leikkipuistossa. Oli muuten mahtava ilma kun parin päivän sateen jälkeen paistoi aurinko, linnut lauloivat ja kaikkialla tuoksui huimaavasti kevät. Siinä Junnun liukumäenlaskua valvoessani ymmärssin yhtäkkiä jotenkin tosi voimakkaasti ajatuksen siitä, että elämä koostuu hetkistä. Eihän tämä elämä oikeastaan ole mitään muuta kuin hetkiä, perättäisiä hetkiä joista pitää tietoisesti ottaa kiinni jos jotain haluaa oikeasti itselleen saada. Enkä nyt puhu mistään materiasta vaan jostain ihan muusta.

Ainakin itsellä tuntuu, että tämä arki muuttuu niin helposti sellaiseksi tylsän oloiseksi harmaaksi massaksi. Tuntuu, ettei tapahdu mitään ja että päivät seuraa toisiaan samanlaisina. Mutta eihän se niin mene, ei ollenkaan varsinkin kun tuo Junnu tuossa pyörii mukana. Junnu kasvaa ja kehittyy, oppii koko ajan uusia asioita, minäkin koen kaikenlaista uutta joka päivä, niistä hetkistä vain pitää ottaa kiinni eikä vain ajautua ajassa eteenpäin. Ja elämästään saa aikalailla juuri niin tylsää kuin itse haluaa. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta jos vain jumittaa kotona niin onhan se kieltämättä tylsää ja harmaata.

Mua harmittaa valtavasti oma huono muistini. Haluaisin muistaa paremmin niitä yliopisto-opiskelun aikaisia päiviä kun asustelin yksin Mörö koiran kanssa, kävin yliopistolla ja olin mukana niissä ah niin ihanissa opiskelijariennoissa. En muista sieltä kuin muutamia hetkiä ja se harmittaa. Muistan tapahtumia ja suorituksia, mutten sitä miltä tuntui, mitä ajattelin. Muistan ikäänkuin suoritteina tai tapahtumina kun puursin gradun tai seminaarityön kanssa, värkkäsin esseetä Suomen maataloudesta 1800-luvulla vaikkei se kiinnostanut tippaakaan tai yritin epätoivoisesti tuulettaa tukalan kuumaa asuntoani mutten oikein saa silti niistä kunnolla kiinni. Vielä enemmän haluaisin muistaa vanhempia asioita, mutta niiden suhteen olen onnettoman surkea. Olen vain antanut ajan solua eteenpäin, en kirjoittanut mitään muistiin tai tallentanut tietoisesti kovalevylleni.

Hetkiä pitäisi arvostaa enemmän, niistähän se elämä koostuu ja niihin se jää. Välillä oikein suren jo näin etukäteen sitä, etten ehkä enää myöhemmin muista näitä kaikkia ihania hetkiä joita Junnun kanssa esimerkiksi olen saanut viettää. Että unohdan niitä tunteita, ajatuksia, hajuja, tapahtumia tai makuja joita meidän yhteiselle taipaleelle on tähän mennessä kertynyt. Nyt ajattelen, että niiden muistamisen kannalta tärkeää on jo se, että ymmärrän hetken tärkeyden ja ehkä siten jotenkin korostetusti painan ne mieleeni. Ja pysähdyn nauttimaan elämästä, niistä hetkistä. Jos vain juoksee elämänsä läpi suorittaen asioita, ei todennäköisesti muista muuta kuin niitä suorituksia.

Niin ja niistä suorituksista puheenollen, taitaa olla niin, etten ole täällä vielä kertonutkaan tekemästäni päätöksestä. En siis menekään töihin elokuussa kuten olin päättänyt, vaan jatkan hoitovapaata vielä yhdellä vuodella! Kun tammikuussa tuli ajankohtaiseksi hakea päiväkotipaikkaa ja olin yhteydessä töihinkin paluustani, iski mulle ihan mieletön katumus ja paha olo. Hyvä etten itkua vääntänyt siinä asioita pohtiessani. Onneksi pian tajusin, ettei mitään ole vielä lopullisesti päätetty. Soitin tarhaan, peruin hakemuksen ja ilmoitin töihin, etten tulekaan. Se ei vain kertakaikkisesti tuntunut oikealta ratkaisulta ja nyt on ollu tosi hyvä fiilis kotiinjäännistä siitä lähtien. Jotenkin jos vain taloudellisesti pärjätään niin näin on todellakin parempi. En määrittele itseäni työn kautta joten voi elää aivan yhtä tärkeää, hyvää ja onnellista elämää täällä kotonakin. Enkä tiedä miten pystyn tuon pojan joskus sitten päiväkotiin laittamaan, nyt se ei ainakaan tunnu yhtään hyvältä idealta. Eli hitaasta vuodesta tulikin nyt sitten kahden vuoden mittainen blogi.

Rakkaan poikani kuulumisia

Blogitekstejä on ilmestynyt vähän ja syynä lienee se, että nostin riman aiheiden suhteen aivan liian korkealle. Aloitetaan nyt puhtaalta pöydältä ja kirjoitetaan siitä, joka päiväni ja sydämeni eniten täyttää, pojastani Junnusta.

Junnun kanssa elämä tuntuu muuttuvan yhä vain mielenkiintoisemmaksi ja päivät vaihteleviksi. Poika on oppinut puhumaan, sanoja on varastossa jo vaikka kuinka paljon ja joka päivä tuntuu pulpahtavan jotain uutta puhuttavaa. On ihana seurata kuinka poika oikein janoaa päästä nimeämään eri asioita ja keskustelee välillä oikein sujuvasti. Toki r- ja s-kirjaimet ovat vielä aika hakusessa enkä tiedä saako ulkopuolinen hänen puheestaan niin hyvin selvää kuin me läheiset, mutta silti on mahtavaa, että poika osaa sanoa mitä haluaa ja saa edes aavistuksen siitä, mitä hänen päässään milloinkin liikkuu. Suosikki sanoja ovat ainakin nenä, tuoli (tooli), maito (maiko), vesi, silmät (piilmät), nälkä (pälkä), tutti, sänky (änki) ja tietenkin äiti, isi (issss) ja koiramme Nella (nenna).

Puheenkehityksen myötä pojasta on paljastunut jo uusia luonteenpiirteitäkin. Tuntuu, että hän jännittää jollain asteella seuraavan päivän tapahtumia ja kelailee niitä mielessään kun ollaan menossa nukkumaan eikä siksi saa aina unta. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju. Hänestä on esimerkiksi hauskaa sanoa äitiä ja isäävälillä meidän oikeilla nimillämme ja huomautella isälleen rikkinäisistä asioista jotka pitäisi korjata.

Kuun vaihteessa Junnulla oli selvästi havaittavissa eroahdistusta, mutta nyt sekin on helpottanut. Edelleen hän on varsin kiinni minussa ja kaipaa selvästi paljon läheisyyttä minulta, mutta se on minusta vain pelkästään ihanaa. Junnu on niin kova pussailemaan ja halailemaan minua, etten aina oikein tiedä mistä hyvästä olen noin ihanan pojan itselleni saanut. Yhtenä syynä läheiseen suhteeseemme pidän kyllä kantoliinaa jossa Junnua on kannettu pienestä pitäen ja edelleen hän matkustaa liinakyydissä pari kertaa viikossa ainakin.

Toinen merkittävä syy lienee perhepedissä. Junnulla on oma sänky, mutta lähes joka yö hän nukkuu joko alusta asti tai tulee viereemme jossain vaihessa yötä. Olen paljon kuullut sanottavan, ettei tällainen nukuttaminen ole hyvästä, vaan aiheuttaa vain yöunien katkonaisuutta ja ongelmia tulevaisuudessa. Aluksi stressasinkin tästä asiasta ja kannoin huonoa omatuntoa siitä, että minusta oli mukavaa nukkua Junnun kanssa yhdessä. Nyt onneksi olen tuostakin syyllisyydestä päässyt eroon koska olen huomannut, että poika kyllä pystyy nukkumaan täysin ehyitä öitä ja pärjää yökylässäkin ilman meitä vallan mainiosti. Tässäkin uniasiassa on vain oltava riittävän rohkea ja tehtävä kuten sydän sanoo. Itse en voisi kuvitellakaan nukkuvani eri huoneessa kuin Junnu ja olen todella onnellinen niistä hetkistä kun poika tuhisee vieressäni.

Tällä hetkellä Junnua kiinnostavat eniten vesileikit eli veden kaataminen toisesta atiasta toiseen ja keittiön kokkauspuuhat. On mahtavaa, että kesä on tuloillaan ja voimme virittää kohta altaan pihalle jossa Junnu saa läträtä sydämensä kyllyydestä. Nyt äitiä välillä aina itkettää parkettimme puolesta kun vettä tuntuu lorisevan aina lattialle. Keittiöleikit ovat niin suosittuja, että olemme jo pitkään harkinneet Junnulle oman leikkikeittiön ostamista. Haluaisin välttää lelujen ostoa muulloin kuin synttäreiden tai joulun aikana, enkä oikein muutenkaan ihastu näihin muovisiin leluihin, mutta sellaisen osto nyt lähitulevaisuudessa näyttää väistämättömältä. Tiedän, että Junnu tykkäisi nimenomaan sellaisesta jossa on ääniä ja valoa ja jotta talomme ei palaisi poroksi lienee paras hankkia pojalle oma hella.

Junnun mieltymys tekniikkaan, erilaisiin johtoihin ja vipstaakeihin tuntuu vain pahenevan. Hänen leikkejään seurannut totesi viime viikolla, ettei ole tavannut toista lasta joka jonkin elektronisen lelun käteen saatuaan tutkii ensin siitä löytyvät ruuvin paikat, patteriluukun ja säätömahdollisuudet ja alkaa vasta sitten leikkiä sillä. Jos Junnu saa jonkun johdonmptäkän käsiinsä, hän kulkee ympäri asuntoa ja etsii sopivia reikiä eri laitteista, joihin sen voisi työntää. Ja suuttumus on suurta, jos kyseinen johto ei sovikaan mihinkään reikään. Voiko siis olla, että poika on saanut isältään jonkun insinöörigeenin? Jää äidin humanistiset arvot kakkoseksi :)