Kuka minä?

Viime aikoina olen mietiskellyt sitä, kuinka vaikea on oikeasti tuntea itsensä. Luulin, että kunhan nuoruusvuosista ikä vähän karttuu (argh! kuulostipa vanhankäyrän lauseelta), alan päästä selvyyteen siitä, millainen ihminen olen ja mitä haluan elämältäni. Nyt täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei minulla ole siitä paljoakaan tietoa. Tuntuu, että vain ajelehtii tässä elämässä vailla todellisia tavoitteita. Olisi helppoa, jos tietäisi että tavoitteeni on saavuttaa tällainen elämä ja olla tällainen, silloin tietäisi, milloin on onnellinen ja mitä elämällään tekisi.

On vaikea sanoa, milloin toteuttaa enemmänkin normeja siitä, mitä kuuluu haluta kuin sitä, mitä todella itse haluaa. Myös media ja mainonta vaikuttaa ihan liikaa siihen, mitä koen tarvitsevani. Olen oikeastaan aika helposti ylipuhuttavissa ja mielestäni se kertoo paljon itsetuntemukseni puutteista. Saatan muuttaa mielipiteeni johonkin asiaan hyvin nopeasti yhden keskustelun pohjalta jos vain olen valmis kuuntelemaan aidosti tätä toista osapuolta. Joissakin asioissa nimittäin olen aika jääräpäinen enkä anna toiselle todellista mahdollisuutta tulla kuulluksi.

Eräs ystäväni totesi viikonloppuna, että olen muuttunut. En ole enää niin iloisen tai puheliaan tai äänekkään oloinen kuin ennen, hänkään ei ihan tarkkaan osannut sanoa mitä tarkoitti. Tämä sai minut miettimään, mistä muutos johtuu ja onko se askel kohti sitä, mitä oikeasti olen vai toisinpäin. Hankalaa. Tuntuu, että aina voisivat asiat olla paremmin, ettei mihinkään oikein osaa olla tyytyväinen ja siksi on niin vaikea sanoa, milloin on onnellinen ja toteuttaa itseään. Olen varsin kriittinen kaiken suhteen ja se varmasti myös lisää fiilistä siitä, etten ole nyt onnellisimmillani ja kaipuutani vanhaan.

Loistavaa olisi, jos en analysoisi näin paljon itseäni, ehkä silloin olisinkin onnellisin kun nauttisin vain hetkestä? Mutta silloinkin pitäisi tehdä valintoja ja jos ei yhtään analysoisi itseään, voisi tulla valinneeksi aivan väärän suunnan. Vai tulisiko?

Normaaleja temppuja?

Siitä onkin nyt vierähtänyt tovi kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Suurin syy lienee karmeassa flunssassa, jonka joku meille toi ja jonka ansiosta olen ollut tosi kipeä nyt jo viikon. En yleensä sairasta pitkään enkä toisaalta osaakaan sairastaa, ahdistun vain kun joutuu ottamaan rauhallisesti eikä kroppa pelaa normaalisti. Nyt on todella ollut tekemistä jo oman mielen pitämisessä suht positiivisena saati sitten tuon flunssan hoitelussa. Junnu-raasukin on ollut räkätaudissa yli viikon.

Viime aikoina olen ahdistuneena pohdiskellut sitä, kuinka paljon kaikenlaista pitäisi Junnu oppia juuri nyt. Potallakäyminen pitäisi opetella, nokkamukista juominen, unipullosta vieroitus, omatoiminen syöminen, yksin nukkuminen ja huh mitä kaikkea vielä… Välillä päätän, etten piittaa normeista ja etenemme Junnun kanssa hänen omaan tahtiinsa, mutta sitten taas iskee huono-äitisyndrooma ja tunnen pakottavaa tunnetta samaistua näihin normeihin.

Pottailun suhteen olemme aivan lähtöpisteessä. Junnu ei tykkää istua potalla, sitä on vain kiva heitellä pitkin kylppäriä. Tämän asian kanssa olen itse ollut levollisimmin mielin, koska monihan oppii kuivaksi vasta joskus lähempänä kolmen vuoden ikää. Mutta neuvolassa kovasti neuvottiin, kuinka pitäisi istuttaa poikaa potalla jokaisen ruokailun jälkeen jotta tottuisi siihen ja sitten vähitellen oppisi homman. Estänkö siis poikani kehitystä jos en tätä tee vai onko parempi odottaa oikeaa aikaa kun istuskelu kiinnostaa Junnua oikeasti?

Netissä moni äiti hehkuttaa, kuinka heidän lapsensa (Junnun ikäisinä) osaavat jo juoda nokkamukista kaiken maitonsa. Junnu juo tasan niin kauan nokkamukista, kun sillä ei ole oikeasti jano/nälkä. Eli nokkiksesta voi siemailla juotavaa, mutta jos oikeasti pitää saada maitoa, on tuttipullo ainoa joka kelpaa. Lisäksi tässä hiertää unipullo, jota ilman Junnu ei nukahda vieläkään. Se kuuluu rutiineihin, joita on vaikea muuttaa ja joita en oikein osaakaan lähteä muuttamaan. Minkä sille mahtaa, että poika sammuu kun juo pullosta?

Yksinnukkumisen ihanne on myös minusta hieman dilemmaattinen (onko tuollaista sanaa edes olemassa?). Junnu yleensä herää joskus aamuyöstä ja itkien pyytää viereemme. Pienenä vauvana hän nukkui aina välissämme ja olin jo tosi ylpeä kun keväällä saimme aika vaivattomasti herran siirtymään omaan sänkyyn ainakin alkuyöksi. Minusta on edelleen niin ihanaa nukkua pojan tuhistessa vieressä, mutta muiden puheista olen taas ymmärtänyt, ettei tällainen ole enää oikein sopivaa. Sen olen ymmärtänyt, että jos Junnu tyytyisi nukkumaan omassa sängyssä, hän saattaisi nukkua yönsä rauhallisemmin kertaakaan heräämättä, mutta muita syitä tälle vieressänukkumisen kiellolle en ole keksinyt.

Jotenkin siis tuntuu, että pojalle pitäisi opettaa kuin koiralle ikään kaikenlaisia temppuja juuri nyt. Selvää on, ettei näitä kaikkia temppuja kannata alkaa yhtä aikaa opettaa, mutten oikein tiedä mistä aloittaisi ja millä sen itselleni motivoisin. Jos ei oikein ymmärrä normin taustalla olevia perusteluja, on sitä vaikea alkaa noudattaa ja nähdä vaivaakin sen opettelussa. Toki ymmärrän, että nämä ovat taitoja, jotka pienen lapsen tulee oppia, mutta mikä on oikea aika, onkin sitten jo toinen kysymys. Kun kyse on ensimmäisestä lapsesta, sitä on vain niin herkkä muiden mielipiteille ja pelkää huonoksi äidiksi leimaamista.

Tähän loppuun täytyy vielä hehkuttaa Junnun taitoja. Sen sijaan, että hän olisi oppinut juomaan nokkiksesta, osaa hän nyt kävellä!!! Ekoja haparoivia askeleita ilman tukea on otettu jo parin viikon ajan, mutta nyt onnistuu jopa metrinkin itsenäinen kävely, kunhan on riittävän mielenkiintoinen maali näkyvissä.