Individualismin kääntöpuoli

Taloyhtiössämme on käytäntö, että jokaisella osakkaalla on ennaltamäärätyt lumityöviikot, jolloin he huolehtivat yhteisten alueiden lumitöistä. Hommaa ei joudu tekemään yksin, vaan kaksi asuntoa vastaa aina yhdestä viikosta yhdessä. Lisäksi on sovittu, että osa pihan töistä tehdään talkootyönä aina jotta vastuuvuorosta ei tulisi liian raskas. Näin olemme säästäneet pitkän pennin kun ei ole tarvinnut palkata hommaan ketään ulkopuolista ja toisaalta isojen myräköiden aikaan työt ovat tulleet tehtyäkin nopeammin kuin jos olisimme antaneet homman jollekin firmalle hoidettavaksi.

Nyt kuitenkin osa asukkaista on kyllästynyt siihen, etteivät kaikki hoida lumityövuorojaan ja nämä aktiiviset joutuvat pakostakin tekemään heidänkin hommansa. Yhtiövastikkeita uhkaa 80% korotus kun on palkattava ensi talveksi joku firma hoitamaan homman. Tästä päätetään yhtiökokouksessa parin viikon päästä.

Olen miettinyt tätä vapaamatkustajuusongelmaa monesti eri yhteyksissä, enkä tunnu pääsevän puusta pitemmälle. Se on niin yleinen ongelma tämän päivän yhteiskunnassa, että tunnen itseni jo narisevaksi mummoksi kun koetan nyrkkiä heiluttaen saada jotain rotia tähän toimintaan. Joka neljäs ei kuulemma maksa tv-maksua, roskaisille paikoille on entistä helpompi roskata lisää jne... Miksi vaivautua kun eivät muutkaan vaivaudu? Ja kun entistä useampi matkustaa ilmaiseksi, tulee meidän vastuunkantajien taakka yhä suuremmaksi ja halu livetä rivistä kasvaa jälleen...

Juuret tälle toiminnalle voidaan löytää individualismin noususta ja yhteisöllisyyden katoamisesta. Yksilöt arvostavat omien tarpeiden tyydyttämistä, elämyksien saamista eikä yhteisvastuuta asioista olla valmiita aina kantamaan. Yksilöllä pitää tänäpäivänä olla vapaus valita ja tätä vapautta käytetään usein vain itsekkäisiin tekoihin. Pelkään pahoin, että indivudialimsi on aiheuttanut tai aiheuttamassa Habermasin kuvaileman motivaatiokriisin, jossa yhteistyöhön ajavat motiivit väistyvät itsekkyyden tieltä ja ihmisten välillä jyllää luottamuspula. Samalla yksilöt siirtyvät pois julkisesta toiminnasta ja talouspolitiikasta tulee yksilöiden kilpailua. Individualistinen yhteiskunta on tämän itsekkyysteorian mukaan 1700-luvulta lähtien rohkaissut meitä itsekkyyteen, taloudellisiin arvoihin ja välineelliseen ajatteluun.Järjestelmä, joka perustuu tiettyjen moraalisääntöjen olemassaoloon, romahtaa kun jokainen ajattelee vain itseään.

En usko, että pakottamalla tänä päivänä saadaan vapaamatkustajuutta katoamaan. Se on väärä tie joka vain johtaa uusiin hankaluuksiin. Yksilön itsemääräämisoikeutta ei kannata tällaisissa asioissa rajoittaa vaikka siitä olisikin hyötyä yhteisölle kokonaisuudessaan. Aina löytyy niitä kuuluisia porsaan mentäviä rakoja ja mihinkään isovelivalvoo yhteiskuntaan en halua. Halu toimia yhteiseksi hyväksi, luopua jostakin (omasta ajasta tai rahasta) yhteisen hyväksi pitäisi löytyä yksilön sisältä ja olla tulosta moraalisesta valinnasta.

Kun yritän ajatella positiivisesti (vaikeaa luonteelleni, tiedätte...) voi yhteiskunnastamme löytää monenlaisia viitteitä siitä, että olisimme menossa kohti muutosta ja yhteisöllisyyden uudelleen heräämistä. Se yhteisöllisyys näyttäytyy ehkä tulevaisuudessa vähän eri valossa, ihmiset liittyvät toisiinsa verkostoina, joissayhdistävänä tekijänä ei välttämättä ole niinkään asuinpaikka tai sukulaisuus vaan jokin heitä yhdistävä arvo tai tavoite, kuten vaikka roskisdyykkaus tai lähiruoka. Mutten tiedä, mihin tällainen yhteisöllisyys riittää, pystyykö se kääntämään valtamerialuksen suunnan?

Habermasin ajatuksiin pitäisi tutustua paremmin, mutta käsittääkseni hän ajattelee, että tästä motivaatiokriisistä voidaan päästä pois vain sitä kautta, että yksilöt ottavat vallan markkinoilta. Se on iso tavoite, muuta ei tälainen pieni ihminen osaa vielä sanoa ennenkuin on tutustunut ajatukseen tarkemmin.

Jälkikirjoituksena todettakoon vielä, että sain herätyksen yhteiskuntapolitiikkaan ja -filosofiaan yliopistossa ja nyt tätä kirjoitusta valmistellessani selailin jälleen noiden luentojen muistiinpanoja kaiholla. Ehkä vielä joskus saan aikaa ja mahdollisuuden tutustua näiden alojen gurujen kirjoihin paremmin. Tällä hetkellä vain cealissa, josta siis näkövammaisena kirjani hommaan äänikirjoina, on hyvin rajoitetusti alan kirjallisuutta. Yhtä kirjaa voin kuitenkin suurella lämmöllä suositella kaikille tästä ajasta ja filosofiasta kiinnostuneille: Yksilö modernin murroksessa, kirjoittaneet Hautamäki et. al. Tähän kirjaan palaan aina tasaisin väliajoin ja sen herättämistä ajatuksista saisi kirjoitettua vaikka kuinka monta blogitekstiäkin...

Miksi tarvitsemme aina kriisin toimiaksemme?

Ydinvoima on puhututtanut viime viikon aikana paljon eikä syyttä tietenkään. Japanin tilanne on pelottava eikä uutisen painoarvoa minusta vähennä lainkaan se, etteivät saasteet tänneasti yltäisi. Missään lintukedossa tässä ei eletä vaan maailmalla tapahtuvat pahat asiat koskevat meitä ja meillä on niistä aina jollain tapaa myös moraalinen vastuu seurausten kautta jos ei muuten.

Itseäni tässä asiassa on erityisesti häirinnyt se, että Suomen ydinvoiman turvallisuudesta on jotenkin herätty taas puhumaan vasta nyt. En tarkalleen muista, mutta minusta kuitenkin taannoinen kahden uuden ydinvoimalan päätös tehtiin aika kivuttomasti, ei siinä hirveää julkista kohua noussut ja miekkareissakin taisi heilua vain se perusgreenpeace sakki. Liian helpolla päättäjämme silloin pääsivät ja liian helposti jotenkin se unohdettiin. Tai ainakin minulle tällainen mielikuva jäi silloin.

Itselle noiden kahden uuden voimalan hyväksyminen oli kova isku ja jotenkin taas yksi naula tämän järjettömän maailman arkkuun tietyllä tapaa. En oikeasti näe mitään järkeä uusien voimaloiden rakentamisessa ja tulevaisuus niiden kanssa tuntuu ahdistavalta. En usko että yksikaan insinööri pystyy suunnittelemaan laitosta, joka olisi kaikille luonnonolosuhteille ja terrori-iskuille varma. Ei ole sellaista riskianalyysia tai mielikuvitusta, joka pystyisi kaiken ottamaan huomioon. Ja niin kauan kun ydinonnettomuuden riskiä ei voida kokonaan poissulkea, ei voimaloita pitäisi rakentaa. Oma lukunsa on myös tuon jätteen sijoittaminen, se on moraalisesti myös hyvin lyhytnäköistä toimintaa. Laitosten rakentamisen sijaan meidän tulisi yksinkertaisesti miettiä uusia tapoja säästää energiaa, luopua ihan konkreettisesti jostain elämäntavassamme ja keksiä uusia energiantuottamisen tapoja tietenkin.

Miksi siis kaikkeen herätään vasta, kun jotain ikävää tapahtuu? Miksi nyt Saksa sulkee ydinvoimaloitaan, Suomi tutkii turvallisuutta voimaloissaan jne? Miksei näiden asioiden hoitaminen kuulu perusasioihin, joka tehdään itsestäänselvästi? Olen taas idealisti, näinhän me ihmiset toimimme aina. Vakava tulipalo Suomessa aiheuttaa sen, että tarkastamme palohälyttimet ja ulosmenoreitit, olemme hetken varovaisempia kynttiöiden käytössä emmekä kuivata vaatteita saunassa, mutta pian varoittava esimerkki unohtuu, turvatoimet vähenevät kunnes taas jotain sattuu.