Voiko itseä muuttaa tietoisesti?

Yksi vakiomietteiden aiheeni on se, kuinka paljon itseä pystyy muuttamaan. On tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, jotka istuu niin tiukassa, ovat niin osa minua ettei niitä pysty enkä toisaalta haluakaan muuttaa. Mutta monet kokemukset, tapaamamme ihmiset ja oppimammekin muuttavat meitä kuitenkin aina jonkin verran ihmisenä. Lisäksi nykyään niin yleinen keittiöpsykologia kovasti koettaa vakuuttaa, että sisäinen muutos ja kehitys on mahdollista etenkin itsetutkiskelun ja tietoisen kehittämisen avulla. Mutta onko todella näin?

Aika ja ikä ovat ne, jotka ovat minua eniten muuttaneet Selvittyäni karmeasta murrosiästä ja sen tunnemyräköistä, olen vähitellen oppinut tuntemaan kuka oikeastaan olen ja mitä haluan. Monet kokemukseni ja elämänvaiheeni kuten yksin asuminen, erilaiset työt ja tietenkin lapsen saaminen ovat muuttaneet minua eniten. Tähän asti tuntuu, että olen muuttunut "paremmaksi" jotenkin tasapainoisemmaksi ja viisaammaksikin, mutta en sitten tiedä onko tämä pelkkää itsesumutusta. Varsinkin työni kautta olen päässyt tutustumaan niin monenlaisiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin, että uskon myös heidän vaikuttaneen siihen, millainen olen tänään. Lähes kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä voi oppia jotain, on vain kykse siitä onko itse riittävän avoin ja vastaanottavainen kuulemaan ja ymmärtämään.

On suuntia, joihin haluaisin kehittyä, mutten tosiaan tiedä, onko se mahdollista. Toki muutoksen ensiaste on se, että tiedostaa omat heikkoudet ja näkee tavoitteen mihin pyrkiä, mutta voiko omaa tapaa reagoida tilanteisiin noin vain tietoisesti lähteä muuttamaan? Otetaan esimerkki niin pointtini terävöityy.

Olen äärimmäisen kriittinen ja negatiivinen ihminen. Ikävä kyllä koulutukseni eli historian opintoni yliopistossa vain vahvistivat tätä luonteenpiirrettäni. Historioitsijanhan on epäiltävä jokaista käyttämäänsä lähdettä ja oikein suurennuslasin kanssa etsittävä epäjohdonmukaisuuksia ja aukkoja. Myös opettaja opinnoissa korostettiin, onneksi tosin vähän lievemmin, kriittisyyttä ja sieltä nappasin reflektoinnin ja itsetutkiskelun osaksi normaalia ajattelutapaani.

Opinnoissa tästä luonteenpiirteestä oli apua, mutta perusarkielämässä siitä tuntuu olevan vain haittaa. Näen asioissa aina ensimmäisenä niiden heikkoudet ja negatiiviset puolet. Kun tulen kotiin, en huomaa kuinka sielä on imuroitu tai tiskattu vaan näen mitä kaikkea mies on jättänyt siivoamatta ja takerrun niihin, ne on vain pakko mainita vaikka kuinka koetan laittaa kieleni solmuun sillä ne vain häiritsevät niin paljon. Kun urheilen, huomaan vain kaikki epäonnistuneet suoritukset ja jään märehtimään niitä. Ja esimerkkejä löytyisi loputtomiin niin oman kuin muidenkin toiminnan arvostelusta siihen, näenkö lasissa olevan vielä puolet jäljellä vai puolet jo juotuna.

Itsekritiikkini häiritsee omaa toimintaani ja heikentää jopa itsentuntoani. En löydä omasta toiminnastani, itsestäni niin paljon hyvää kuin ehkä olisi syytä. Tästä hyvä esimerkki on taannoinen kehityskeskustelu työpaikassani. Työantajani katsoi täyttämääni itsearviointilomaketta ja totesi: "tämä tehdään nyt kyllä kokonaan uudestaan kun olet arvioinut itsesi ihan alakanttiin. Et sinä nyt näin huono ole". Yritin arvioida itseäni uudelleen positiivisemmin, mutta silti pomoni laittoin osaamiseni yleensä aina yhtä astetta positiivisemmaksi kuin minkä itse sanoin. Ensimmäiseksi kehittämistavoitteekseni sain jo silloin, vuonna 2008 itsekriittisyyden vähentämisen, mutten ole siinä vieläkään onnistunut.

Haluaisin olla positiiivisempi jo siksi, että voisin antaa ihmisille enemmän positiivista palautetta ja näyttää heille, kuinka ihania ja hyviä ovat. Maailamssa on paljon kaunista ja hyvää ja haluaisin nähdä ne mieluummin kuin kaiken väärän ja ruman. En siis tiedä miten saisin nämä vääristävät lasit vaihdettua ja maailmankuvani uudenlaiseksi, mutta pakko on yrittää. "Tuomioni" tulee niin automaattisesti ja nopeasti, että pitäisi jotenkin oppia katsomaan toisin, odottamaan hetken ennen kuin avaa suunsa. Positiivisia asioita joutuu keksimällä keksimään välillä, mutta ehkä sen työn kautta saavutan vähitellen kehitystä. Vai mitä luulette?

En pelkää vaan vastustan lisäaineita

Tiede-lehden artikkeli Pelkäätkö e-koodeja (Tiede 7/2011) sai minut jälleen kerran huokailemaan ja ärtymäänkin nykymenosta ruokateollisuudessa. Artikkeli oli harvinaisen yksipuolinen ja pinnallinen kyseisen lehden jutuksi joten haluan sitä hieman tässä käydä läpi vasta-argumentein.

Jutun alussa käytetään paljon palstatilaa sen todisteluun, ettei lisäaineeton ruoka tarkoita terveellistä ruokaa ja koko hypetys lisäaineiden välttelystä on siksi jotenkin tyhmä muoti-ilmiö. Tässä mielestäni laitetaan väärät asiat vastakkain. En usko että monikaan lisäaineita karttava luulee että vain niiden avulla ruoasta tulee epäterveellistä tai ettei tarvitse syödä monipuolisesti ja terveellisesti jos välttää lisäaineita. Kyse on mielestäni aivan muusta. Toki lisäaineettomuus tekee ruoasta terveellisempää, mutta ennenkaikkea vastustan niitä siksi, etten halua tulla huijatuksi. Tällä hetkellä ruokateollisuus sumuttaa niin pahasti meitä kuluttajia kun väittää ruokiensa olevan aidoista raaka-aineista, tuoreita, vastapaistettuja jne. Se on minusta törkeää ja jo siksi haluan pitää meteliä lisäaineista. Tuoremehu ei ole tehty vastapuristetuista hedelmistä jos se on tehty 11kuukautta sitten, leipä ei ole paistettu myymälässä jos se on vain lämmitetty siellä, lihapullat eivät ole lihapullia jos niissä ei ole oikeaa lihaa eikä ole reilua kutsua tuotetta vadelman makuiseksi jos se ei sisällä lainkaan vadelmaa vaan vain aromeja.

Uskon kyllä myös, että lisäaineet ovat terveysriski, mutta terveyden kannalta ensisijaisen tärkeää on miettiä, kuinka paljon sitä ruokaa itseensä ahtaa ja kuinka monipuolisesti syö. Lisäaineiden terveysvaikutukset on niin kiistanalainen asia, ettei siitä maalikko oikein ota selvää. Tiede lehdessä tutkimukset ohitettiin mielestäni turhankin vähillä maininnoilla. Tutkimuksia on tehty paljon, mutta ongelmana on se, että niitä rahoittaa aina jokin taho jonka puolueellisuutta voi vastapuoli tarvittaessa aina arvostella. Lisäksi on fakta, ettei pitkäaikaisia vaikutuksia voida kunnolla ihmisillä tietää.

Pahin terveysriski liittyy mielestäni lisäaineiden yhteysvaikutuksiin. Kun käytössä olevia lisäaineita on nyt yli 300, ei tutkimuksissa pystytä millään selvittämään, mitä vaikutuksia monen lisäaineen yhtäaikaisella käytöllä ihmiseen on. Tätä on toki pyritty tutkimaan ja saatukin muutamia varsin huolestuttavia tuloksia mm. väriaineiden ja muiden lisäaineiden yhteisvaikutuksista lasten oppimiseen ja ylivilkkauteen. Kun keskiverto ihminen länsimaissa popsii 6-7kg (!!!!!!) lisäaineita vuodessa, syntyy siitä varsin mielenkiintoinen coctail, joka mielestäni ei voi olla vaikuttamatta.

Tiede-lehdessä argumentoitiin myös, että moni lisäaine on peräisin luonnosta tai muutoin tarpeellinen ruoassa. Toki luonnosta löytyviäkin on, mutta usein ne silti tehdään teollisesti eikä niiden olemassaolo vähennä muiden lisäaineiden vaarallisuutta. Lisäaineissa on tosiaan monia tärkeitäkin juttuja kuten vitamiineja jne, mutta uskon, että jos vain syömämme ruoka olisi puhtaista ja oikeista raaka-aineista tehtyä, ei ruokaan tarvitsisi lisätä mitään vitamiineja tai muita terveyttä edistäviä lisiä. Nyt ruoassa on niin paljon höttöä, aineita joita sinne sekoitetaan jotta säästetään raaka-aine kustannuksissa ja joiden mauttomuutta joudutaan korvaamaan uusilla lisäaineilla, että se ei yksistään ole riittävän ravitsevaa. Säilöntäaineet ovat ehkä kaikkein hyväksyttävin lisäaineryhmä mielestäni, mutta niitäkin voitaisiin selvästi vähentää. On mielestäni täysin turhaa, että tuotteen hyllyikä on vuoden. Jos kaupan ja tukkuliikkeiden ketjut olisivat yksinkertaiemmat, saisimme tuoreempia tuotteita kauppaan ja kierto olisi nopeampaa, ei säilöntäaineita tarvitsisi joka ruokaan tuupata.

Tiede-lehdessä myös kirjoitettiin, että lisäaineiden vaarallisuutta tutkitaan ja valvotaan jatkuvasti ja jos terveysriskejä ilmenee, aine voidaan kieltää. Näin toki onkin ja hyvä niin, mutta rattaat ovat vain kovin kankeat ja teollisuuden lobbareiden ohjailtavissa. Hyvänä esimerkkinä voisi käyttää atsovärejä, jotka olivat mm. Suomessa ja Ruotsissa kiellettyjä vaarallisuutenva vuoksi kunnes EU yhdenmukaisuuden nimissä käski kaikkia jäsenmaitaan hyväksymään ne. Nyt siis yhtäkkiä voimmekin näitä aineita syödä, vaikka tutkimustulokset eivät ole mihinkään muuttuneet ja monessa muussa maassa kuten Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ne ovat edelleen kiellettyjä. Osaisiko joku lukijoistani muuten sanoa, miksi niin moni lisäaine on kielletty Australiassa ja Uudessa-Seelannissa? Onko siellä ruoan arvo erilainen?

Lehden loppukaneetin toteama, että lisäaineiden poisjättäminen ajaa vain ojasta allikkoon on myös varsin mustavalkoinen ja yksipuolinen näkökulma. Toki natriumglutamaatti korvataan liian usein suolalla, mutta ei tämän pitäisi vähentää tarvetta lisäaineiden poisjättämiselle. Kyse on ihmisten ruoanlaittotaidosta ja tietämyksestä ja toisaalta myös makutottumuksista. Jos emme osaa käyttää yrttejä ja muita loistavia lisäaineettomia mausteita, turvaudumme tuttuun suolaan. Tässä lienee valistuksen ja totuttelun paikka.

Lähteenä tässä jutussa olen käyttänyt Tiede 7/2011 -lehden lisäksi Mats Erik Nilssonin kirjoja Aitoa ruokaa ja Petos lautasella.