Yksi vakiomietteiden aiheeni on se, kuinka paljon itseä pystyy muuttamaan. On tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, jotka istuu niin tiukassa, ovat niin osa minua ettei niitä pysty enkä toisaalta haluakaan muuttaa. Mutta monet kokemukset, tapaamamme ihmiset ja oppimammekin muuttavat meitä kuitenkin aina jonkin verran ihmisenä. Lisäksi nykyään niin yleinen keittiöpsykologia kovasti koettaa vakuuttaa, että sisäinen muutos ja kehitys on mahdollista etenkin itsetutkiskelun ja tietoisen kehittämisen avulla. Mutta onko todella näin?
Aika ja ikä ovat ne, jotka ovat minua eniten muuttaneet Selvittyäni karmeasta murrosiästä ja sen tunnemyräköistä, olen vähitellen oppinut tuntemaan kuka oikeastaan olen ja mitä haluan. Monet kokemukseni ja elämänvaiheeni kuten yksin asuminen, erilaiset työt ja tietenkin lapsen saaminen ovat muuttaneet minua eniten. Tähän asti tuntuu, että olen muuttunut "paremmaksi" jotenkin tasapainoisemmaksi ja viisaammaksikin, mutta en sitten tiedä onko tämä pelkkää itsesumutusta. Varsinkin työni kautta olen päässyt tutustumaan niin monenlaisiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin, että uskon myös heidän vaikuttaneen siihen, millainen olen tänään. Lähes kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä voi oppia jotain, on vain kykse siitä onko itse riittävän avoin ja vastaanottavainen kuulemaan ja ymmärtämään.
On suuntia, joihin haluaisin kehittyä, mutten tosiaan tiedä, onko se mahdollista. Toki muutoksen ensiaste on se, että tiedostaa omat heikkoudet ja näkee tavoitteen mihin pyrkiä, mutta voiko omaa tapaa reagoida tilanteisiin noin vain tietoisesti lähteä muuttamaan? Otetaan esimerkki niin pointtini terävöityy.
Olen äärimmäisen kriittinen ja negatiivinen ihminen. Ikävä kyllä koulutukseni eli historian opintoni yliopistossa vain vahvistivat tätä luonteenpiirrettäni. Historioitsijanhan on epäiltävä jokaista käyttämäänsä lähdettä ja oikein suurennuslasin kanssa etsittävä epäjohdonmukaisuuksia ja aukkoja. Myös opettaja opinnoissa korostettiin, onneksi tosin vähän lievemmin, kriittisyyttä ja sieltä nappasin reflektoinnin ja itsetutkiskelun osaksi normaalia ajattelutapaani.
Opinnoissa tästä luonteenpiirteestä oli apua, mutta perusarkielämässä siitä tuntuu olevan vain haittaa. Näen asioissa aina ensimmäisenä niiden heikkoudet ja negatiiviset puolet. Kun tulen kotiin, en huomaa kuinka sielä on imuroitu tai tiskattu vaan näen mitä kaikkea mies on jättänyt siivoamatta ja takerrun niihin, ne on vain pakko mainita vaikka kuinka koetan laittaa kieleni solmuun sillä ne vain häiritsevät niin paljon. Kun urheilen, huomaan vain kaikki epäonnistuneet suoritukset ja jään märehtimään niitä. Ja esimerkkejä löytyisi loputtomiin niin oman kuin muidenkin toiminnan arvostelusta siihen, näenkö lasissa olevan vielä puolet jäljellä vai puolet jo juotuna.
Itsekritiikkini häiritsee omaa toimintaani ja heikentää jopa itsentuntoani. En löydä omasta toiminnastani, itsestäni niin paljon hyvää kuin ehkä olisi syytä. Tästä hyvä esimerkki on taannoinen kehityskeskustelu työpaikassani. Työantajani katsoi täyttämääni itsearviointilomaketta ja totesi: "tämä tehdään nyt kyllä kokonaan uudestaan kun olet arvioinut itsesi ihan alakanttiin. Et sinä nyt näin huono ole". Yritin arvioida itseäni uudelleen positiivisemmin, mutta silti pomoni laittoin osaamiseni yleensä aina yhtä astetta positiivisemmaksi kuin minkä itse sanoin. Ensimmäiseksi kehittämistavoitteekseni sain jo silloin, vuonna 2008 itsekriittisyyden vähentämisen, mutten ole siinä vieläkään onnistunut.
Haluaisin olla positiiivisempi jo siksi, että voisin antaa ihmisille enemmän positiivista palautetta ja näyttää heille, kuinka ihania ja hyviä ovat. Maailamssa on paljon kaunista ja hyvää ja haluaisin nähdä ne mieluummin kuin kaiken väärän ja ruman. En siis tiedä miten saisin nämä vääristävät lasit vaihdettua ja maailmankuvani uudenlaiseksi, mutta pakko on yrittää. "Tuomioni" tulee niin automaattisesti ja nopeasti, että pitäisi jotenkin oppia katsomaan toisin, odottamaan hetken ennen kuin avaa suunsa. Positiivisia asioita joutuu keksimällä keksimään välillä, mutta ehkä sen työn kautta saavutan vähitellen kehitystä. Vai mitä luulette?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti