Oltiin tänään Junnun kanssa äsken leikkipuistossa. Oli muuten mahtava ilma kun parin päivän sateen jälkeen paistoi aurinko, linnut lauloivat ja kaikkialla tuoksui huimaavasti kevät. Siinä Junnun liukumäenlaskua valvoessani ymmärssin yhtäkkiä jotenkin tosi voimakkaasti ajatuksen siitä, että elämä koostuu hetkistä. Eihän tämä elämä oikeastaan ole mitään muuta kuin hetkiä, perättäisiä hetkiä joista pitää tietoisesti ottaa kiinni jos jotain haluaa oikeasti itselleen saada. Enkä nyt puhu mistään materiasta vaan jostain ihan muusta.
Ainakin itsellä tuntuu, että tämä arki muuttuu niin helposti sellaiseksi tylsän oloiseksi harmaaksi massaksi. Tuntuu, ettei tapahdu mitään ja että päivät seuraa toisiaan samanlaisina. Mutta eihän se niin mene, ei ollenkaan varsinkin kun tuo Junnu tuossa pyörii mukana. Junnu kasvaa ja kehittyy, oppii koko ajan uusia asioita, minäkin koen kaikenlaista uutta joka päivä, niistä hetkistä vain pitää ottaa kiinni eikä vain ajautua ajassa eteenpäin. Ja elämästään saa aikalailla juuri niin tylsää kuin itse haluaa. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta jos vain jumittaa kotona niin onhan se kieltämättä tylsää ja harmaata.
Mua harmittaa valtavasti oma huono muistini. Haluaisin muistaa paremmin niitä yliopisto-opiskelun aikaisia päiviä kun asustelin yksin Mörö koiran kanssa, kävin yliopistolla ja olin mukana niissä ah niin ihanissa opiskelijariennoissa. En muista sieltä kuin muutamia hetkiä ja se harmittaa. Muistan tapahtumia ja suorituksia, mutten sitä miltä tuntui, mitä ajattelin. Muistan ikäänkuin suoritteina tai tapahtumina kun puursin gradun tai seminaarityön kanssa, värkkäsin esseetä Suomen maataloudesta 1800-luvulla vaikkei se kiinnostanut tippaakaan tai yritin epätoivoisesti tuulettaa tukalan kuumaa asuntoani mutten oikein saa silti niistä kunnolla kiinni. Vielä enemmän haluaisin muistaa vanhempia asioita, mutta niiden suhteen olen onnettoman surkea. Olen vain antanut ajan solua eteenpäin, en kirjoittanut mitään muistiin tai tallentanut tietoisesti kovalevylleni.
Hetkiä pitäisi arvostaa enemmän, niistähän se elämä koostuu ja niihin se jää. Välillä oikein suren jo näin etukäteen sitä, etten ehkä enää myöhemmin muista näitä kaikkia ihania hetkiä joita Junnun kanssa esimerkiksi olen saanut viettää. Että unohdan niitä tunteita, ajatuksia, hajuja, tapahtumia tai makuja joita meidän yhteiselle taipaleelle on tähän mennessä kertynyt. Nyt ajattelen, että niiden muistamisen kannalta tärkeää on jo se, että ymmärrän hetken tärkeyden ja ehkä siten jotenkin korostetusti painan ne mieleeni. Ja pysähdyn nauttimaan elämästä, niistä hetkistä. Jos vain juoksee elämänsä läpi suorittaen asioita, ei todennäköisesti muista muuta kuin niitä suorituksia.
Niin ja niistä suorituksista puheenollen, taitaa olla niin, etten ole täällä vielä kertonutkaan tekemästäni päätöksestä. En siis menekään töihin elokuussa kuten olin päättänyt, vaan jatkan hoitovapaata vielä yhdellä vuodella! Kun tammikuussa tuli ajankohtaiseksi hakea päiväkotipaikkaa ja olin yhteydessä töihinkin paluustani, iski mulle ihan mieletön katumus ja paha olo. Hyvä etten itkua vääntänyt siinä asioita pohtiessani. Onneksi pian tajusin, ettei mitään ole vielä lopullisesti päätetty. Soitin tarhaan, peruin hakemuksen ja ilmoitin töihin, etten tulekaan. Se ei vain kertakaikkisesti tuntunut oikealta ratkaisulta ja nyt on ollu tosi hyvä fiilis kotiinjäännistä siitä lähtien. Jotenkin jos vain taloudellisesti pärjätään niin näin on todellakin parempi. En määrittele itseäni työn kautta joten voi elää aivan yhtä tärkeää, hyvää ja onnellista elämää täällä kotonakin. Enkä tiedä miten pystyn tuon pojan joskus sitten päiväkotiin laittamaan, nyt se ei ainakaan tunnu yhtään hyvältä idealta. Eli hitaasta vuodesta tulikin nyt sitten kahden vuoden mittainen blogi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti