Arjen kuulumisia

Ensin voisin kertoa vaikka hieman meidän perheen kuulumisia. Meille on tullut uusi perheenjäsen, 12 viikkoa vanha landseer narttu Nella. Hänen myötä kotiimme on tullut vielä hieman lisää menoa ja meininkiä. Nella ja Junnu tulevat hyvin toimeen keskenään ja niillä näyttää monesti olevan tosi hauskoja leikkejä keskenään. Jos Nella inisee surullisesti, menee Junnu heti lohduttamaan koiraa ja jos taas Junnu itkee, haluaisi Nella nuolla Junnun naamaa. Aivan supersuloista on katsella, kuinka Junnu käy halaamassa Nellaa kesken leikin tai silittelee sitä todella nätisti. Mitään repimistä ei ole ollut vaan molemmat osaavat tosi hienosti kohdella toisiaan.

Äidille hieman harmaita hiuksia aiheuttavat taaperoiden leikit joissa Junnu purkaa ensin kaapista jotain tavaroita, esimerkinä nyt vaikkapa kenkiä,lattialle nakerreltavaksi. Jos Nella ei heti hoksaa tulla apajille, saattaa Junnu ojentaa näitä aarteita koiralle. Välillä tuntuu, että pentujen lelujen pitäminen erilliään on raskasta, mutta toisaalta, kun ei ole turhan bakteerikammoinen ja säilyttää leluja eri paikoissa, tästäkin on toistaiseksi vielä selvitty.

Netistä luin varoitteluja siitä kuinka taaperon ja koiranpennun yhteiselo on mahdoton yhtälö. Ihmiset pelotteli ja varoitteli pennun ostosta haaveilevia äitejä, mutta onneksi en uskonut näihin palstoihin vaan otimme rohkeasti koiran. Tähän asti kannustaisin kyllä jokaista, joka koiran oikeasti haluaa, ottamaan koiran taaperosta huolimatta. Niistä on toisilleen paljon seuraa ja iloakin. Helpommalla siinä ei vanhemmat taatusti pääse, mutta toisaalta milloin olisi parempi aika kouluttaa koiranpentua kuin kotona hoitovapaalla ollessa? Ja itse saa hyvää vaihtelua pojan hoitoon kun voi välillä keskittää ajatukset ihan toisaalle.

* * * * * * * * * * * * * *

Sitten hieman kuulumisia ruokarintamalta josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Olen kovasti koettanut vältellä tuotteita, joissa on lisäaineita ja samalla olemme aloittaneet karppaamaan eli syömme vain vähän hiilihydraatteja. Lisäaineiden välttäminen on ollut helpompaa kuin uskoinkaan. KAikkein vaikeinta tuntuu minulle olevan karkeista ja kekseistä luopuminen. Tosiasiassa en näitä pysty kokonaan välttämään, olen aivan liian riippuvainen sokerista, mutta jos tavoitteeksi ottaisi näidin ihanuuksien vähentäminen. Olen ehkä luovuttaja, mutten enää tosiaan usko selviäväni ilman karkkeja.

Miehen kanssa ollaan karpattu nyt viikko ja yhtä ravintolaretkahdusta lukuunottamatta olen pysynyt hyvin valitsemallani tiellä. Vähän tosin alkaa jo tympiä kukkakaali ja kerma, mutta täytynee vain löytää muita reseptejä. Pastaa tekee välillä kamalasti mieli ja leipää hyvinkin usein, mutta itsekuri on tähän asti vielä ainakin ollut yllättävän hyvä. Karppaamiseen lähdettiin lähinnä jotta saataisiin tuota miehen mahaa pienenemään, mutta kyllä itsekin voisin parista raskausajan kilosta luopua ilomielin.

Nyt täytyy pistää kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että saisimme tänäyönä viimein nukkua rauhassa. Viikon verran ollut niin rauhattomia öitä, ettei vain enää jaksaisi. Junnu herää joskus klo 3 ja huutaa siitä eteenpäin pari tuntia. En todellakaan tiedä mistä tämä nyt johtuu kun yöt on olleet pitkään jo tosi rauhallisia eikä maitoakaan enää ole tarvinnut antaa. Päivisin poika on tosi iloinen eikä se yöhuuto vaikuta kipuitkulta, joten olen aika ymmälläni.

Palvelua kiitos!

Täällä en olekaan tainnut vielä tuoda esille sitä, kuinka tiukasti pidän välillä kiinni tietyistä periaatteista ja ajan jääräpäisesti valitsemaani linjaa. Yksi esimerkki tästä ihanasta luonteenpiirteestäni on suhteeni kahviloihin ja muihin puoliksi itsepalveluperiaatteella toimiviin paikkoihin. Inhoan Suomessa sitä, ettei oikein mistään saa kunnon palvelua. Unelmieni kahvila olisi sellainen, mihin voisin vain istahtaa pöytään, tilata tarjoilijalta ja toimia muutenkin kuin ravintolassa. On surkeaa asiakaspalvelua, että minun odotetaan jonottavan tiskillä, kantavan ruokani itse pöytään (toisella kädellä vielä vaunuja ahtaissa väleissä työntäen) ja vielä sitten pitäisi viedä likaiset astiat poiskin keräilykärryyn ja pahimmassa tapauksessa lajitella jätteet ja astiat omiin pinoihinsa. Kohta varmaan kahviloissa laitetaan asiakkaat vielä tiskaamaankin astiansa itse ja pyyhkimään pöydän siihen päätteeksi.

Olen tehnyt päätöksen itseni kanssa, etten vie likaisia astioitani tällaisissa paikoissa koskaan keräyskärryyn ellei paikka ole aivan ampumalla täynnä. Se on minun hiljainen mielenosoitukseni tälle muka-palvelulle, jossa säästetään henkilökunnasta ja työllistetään maksavia asiakkaalle. En tiedä auttaako tämä mielenosoittaminen mitään, ymmärtääkö sitä edes kukaan oikein, mutta haluan tehdä jotain tälle asialle enkä aina alistua kuten Suomessa niin usein tehdään. Kaverini naureskelevat tälle jääräpäisyydelleni ja yhden naisen vastarinnalleni, mutta miten tulisi sitten toimia jos muutosta haluaa?

Aitoa ruokaa metsästämässä

Tämän päivän kauppareissu sai jälleen monenlaisia ajatuksia pyörimään päässäni. Kassalla mietin, kuinka mielenkiintoista olisi tehdä vertailu, jossa ostaisi täysin samat tuotteet, mutta ei-luomua. Itse ostan siis kaiken mahdollisen mitä saatavilla on luomuna, tänäänkin koriin löysi tiensä mm. jauhelihaa, maitoa, jugurttia, palsternakkaa, selleriä ja kananmunaa luomu-merkki kyljessään.

Kuten täälläkin on tullut kirjoitettua, luotan siihen, että luomu on parempaa, puhtaampaa ruokaa kuin tavallinen ruoka, mutta välistä kirpaisee sen kalleus. Itselle voisin ostaakin halvempaa perusruokaa, mutta nyt kun poika syö samaa ruokaa kanssamme, tahdon tarjota vain parasta. Jos kaupasta löytyisi lähiruokaa, voisin tosin mielelläni korvata luomutuotteet myös sillä. En ymmärrä miten näin maatalousvaltaisessa ja pienessä maassa kuin Suomessa lähiruokaa on niin kovin vaikea saada edelleen.

Samalla kauppareissulla ostin myös paljon julkisuudessa kohkatun Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa kirjan. Olen ehtinyt vasta selailemaan kirjaa ja lukemaan pari ensimmäistä tuote-esittelyä, mutta jo tässä vaiheessa liityn kirjaa suitsuttavien joukkoon. Tällaiselle, juuri sadan vuoden unestaan heränneeelle kuluttajalle kirja on uskomaton tietopaketti helposti nieltävässä muodossa. Toki myönnän, että niille, jotka jo ymmärtävät enemmän elintarvikkeiden sisältöjen päälle ja ovat tottuneet lukemaan tuoteselosteita, kirja tarjoaa varmasti varsin vähän mitään uutta. Mutta itse olen niin myöhäisherännyt tässä asiassa ja tuoteselosteiden lukeminen tuntuu vielä haastavalta, että kirja tulee todella tarpeeseen.

Niin ja lisäksi kirjassa kerrotaan erittäin kätevästi, millaisia hedelmiä ja vihanneksi kannattaa valita kaupasta. Olen tätä itse monet kerrat tuskaillut varsinkin silloin, kun ostaa jotain eksoottista tai itselle harvinaisempaa hedelmää kun ei yhtään tiedä, mistä kypsän hedelmän tunnistaa milloinkin.

Nyt, kun elän tätä hidasta elämää kaukana työkiireistä ja aikataulutetusta elämästä, on minulla ollut aikaa miettiä myös sitä, mitä suuhuni pistän ja hyvä niin. Elintarviketeollisuus pelaa nyt niin kovin panoksin ja kusettaa suoraan sanottuna kuluttajia niin paljon, että sinisilmäisyyden aika on ohi. Suomesa ei saa puhdasta ja aitoa ruokaa ellei sitä erikseen osaa etsiä. Ikävä kyllä. Perussääntöni on nyt ollut, että mitä vähemmän ostan eineksiä ja mitä enemmän teen alusta asti itse, sitä parempi. Lisäksi pyrin etsimään tuotteen, jossa e-koodeja on mahdollisimman vähän.Katsotaan, miten tämä projekti tästä etenee...

Kuntien säästötoimet ovat hölmöläsien hommia

Tämän päivän Hesari sai kyllä jälleen aamupalan maistumaan villasukalta. Siinä nimittäin kerrottiin kuinka Espoo, rakas kotikaupunkini aikoo säästää leikkaamalla kotihoidontukea ja supistamalla asukaspuistojen ja avointen päiväkotien toimintaa. Olen raivoissani tästä hölmöläisten peitontekoon verrattavissa olevista säästöistä. Miksi säästää jostain sellaisesta, missä kulut vain siirtyvät toisaalle todennäköisesti moninkertaisina ja joissa yksilöt, jotka nyt tämän kaupungin toiminnan kohteina kuitenkin ovat, joutuvat kärsimään.

Kotihoidontuki on Suomessa naurettavan pieni jo valmiiksi. On ollut loistavaa, että Espoo on maksanut siihen Espoolisää, ilman sitä tuki olisi olematon ja vastaisi lähinnä yhden kauppareissun laskua. Nyt Espoossa päätettiin siis lähes puolittaa tämä tuki ja säästää siten 2,8milj euroa. Aikaisemmin jo päätettiin, ettei lisää makseta, jos perheen lapsista joku on päiväkodissa ja nyt sitten vielä tämä...

Naurettavan tästä päätöksestä tekee se, että tämän myötä päivähoidossa olevien lasten määrän arvioidaan nousevan ja se tuo kaupungille lisäkuluja arviolta 3milj euron edestä. Kyse on vain siitä, että saadaan säästötavoitteet toteutumaan. Tämä mielestäni kuvaa hyvin kuntien toimintaa ylipäätäänkin. Ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästetään ja kulut siirtyvät muualle ja tuplaantuvat helposti. Itseä ei niinkään harmita kuntien rahanmeno vaan se tosiasia, että näiden säästöjen uhreina ovat yksilöt. Jos esimerkiksi nuori saisi riittävää tukea toisen asteen koulutuksessa, keskeyttämiset vähenisivät, syrjäytyminen yhteiskunnasta vähenisi ja nuoret saataisiin mukaan työelämään. On järjetöntä säästää asioista, joilla on pitkäkantoiset seuraukset ja jotka eivät missään nimessä ole turhia.

Toinen karmea säästökohde Espoolla ovat nuo asukaspuistot ja avoimet päiväkodit. Olemme päässeet Junnun kanssa tutustumaan alueemme asukaspuiston toimintaan ja se on tärkeä osa meidän molempien elämää. Junnu pääsee leikkimään muiden lasten kanssa, käy muskarissa ja minä puolestani saan nähdä muita aikuisia ja tuulettaa päätäni kodin ulkopuolella. Nyt tavoitteena on säästää näistäkin upeista matalan kynnyksen paikoista.

Tunnen oloni niin pieneksi ja voimattomaksi tällaisten asioiden edessä. Miksei lähtökohtana voisi olla rahan sijaan ihminen? Aivan toinen kysymys onkin sitten se, mistä rahat jatkuviin hyvinvointivaltion menojen kasvuun saadaan ja miten ihanteellista yhteiskuntaani voitaisiin pyörittää, sitä olen paljon pohtinut ja blogikirjoituskin siitä on työn alla. Aihe on vain niin kovin monisyinen, ettei siitä ihan hetkessä saa otetta.

Kärsivällisyys

On jo kulunut hokema, että vanhemmuus vaatii ja opettaa kärsivällisyyttä, mutta joudun nyt valitettavasti toistamaan sen tässäkin vielä kerran. On nimittäin ihan uskomatonta, millä tavalla vanhemmuus tuota kärsivällisyyttä oikein vaatiikaan. Normaalitilanteissa, töissä tai vaikka kavereiden seurassa, pystyy paljon helpommin venyttämään sitä omaa kärsivällisyyttään tai jotenkin peittämään sen kärsimättömyytensä ainakin. Mutta lapsen kanssa kärsivällisyys on niin koetuksella, ettei kertakaikkisesti pysty feikkaamaan sitä, että olisit ihan rauhallinen tai pitämään itsensä rauhallisena peruskonstein.

On päiviä, jolloin oma jaksaminen on todella koetuksella ja vain odottaa, että mies tulisi kotiin tai Junnu menisi nukkumaan. Kun tajuaa, ettei kärsivällisyyttä ole jäljellä kuin pieni hippu, oma olotila suorastaan nolottaa. On niin noloa, ettei aikuinen ihminen pysty olemaan rauhallinen ja asettautua tilanteen ulkopuolelle tai jotenkin sen yläpuolelle. Eikä aina edes osaa sanoa, miksi on kärsimätön.

Itsellä kärsivällisyys on koetuksella etenkin silloin, kun Junnulla on huono päivä ja se vaatii koko ajan huomiota, syliä ja yhteistä tekemistä. Tarvitsen vähän tilaa ympärilleni ja stressaannun, jos en saa edes kotitöitä tehdä rauhassa. Silloin on kärsimättömimmilläni ja pienikin lisävastoinkäyminen saa kupin läikkymään.

Helpointa on olla kärsivällinen, jos tilanteeseen on pystynyt jotenkin ennakolta varautumaan. Eli jos tietää, että joutuu koko päivän olemaan kahdestaan Junnun kanssa tai että Junnu on kipeänä ja siksi kärttyisempi, osaan ottaa asiat rennommin.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ei sinnepäinkään, mutta onneksi Junnun syntymä on lisännyt minussa tätä luonteenpiirrettä. Nyt koen olevani tyynen rauhallinen tilanteissa, joissa ennen menetin malttini, koska kärsivällisyyteni on joutunut koetukselle paljon kovemmissa paikoissa Junnun kanssa. Nyt vain toivon, että oppisin kärsivällisyyttä myös Junnun kanssa niin, että osaisin toimia aikuismaisesti enkä joutuisi häpeilemään itseäni.

Kuka minä?

Viime aikoina olen mietiskellyt sitä, kuinka vaikea on oikeasti tuntea itsensä. Luulin, että kunhan nuoruusvuosista ikä vähän karttuu (argh! kuulostipa vanhankäyrän lauseelta), alan päästä selvyyteen siitä, millainen ihminen olen ja mitä haluan elämältäni. Nyt täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei minulla ole siitä paljoakaan tietoa. Tuntuu, että vain ajelehtii tässä elämässä vailla todellisia tavoitteita. Olisi helppoa, jos tietäisi että tavoitteeni on saavuttaa tällainen elämä ja olla tällainen, silloin tietäisi, milloin on onnellinen ja mitä elämällään tekisi.

On vaikea sanoa, milloin toteuttaa enemmänkin normeja siitä, mitä kuuluu haluta kuin sitä, mitä todella itse haluaa. Myös media ja mainonta vaikuttaa ihan liikaa siihen, mitä koen tarvitsevani. Olen oikeastaan aika helposti ylipuhuttavissa ja mielestäni se kertoo paljon itsetuntemukseni puutteista. Saatan muuttaa mielipiteeni johonkin asiaan hyvin nopeasti yhden keskustelun pohjalta jos vain olen valmis kuuntelemaan aidosti tätä toista osapuolta. Joissakin asioissa nimittäin olen aika jääräpäinen enkä anna toiselle todellista mahdollisuutta tulla kuulluksi.

Eräs ystäväni totesi viikonloppuna, että olen muuttunut. En ole enää niin iloisen tai puheliaan tai äänekkään oloinen kuin ennen, hänkään ei ihan tarkkaan osannut sanoa mitä tarkoitti. Tämä sai minut miettimään, mistä muutos johtuu ja onko se askel kohti sitä, mitä oikeasti olen vai toisinpäin. Hankalaa. Tuntuu, että aina voisivat asiat olla paremmin, ettei mihinkään oikein osaa olla tyytyväinen ja siksi on niin vaikea sanoa, milloin on onnellinen ja toteuttaa itseään. Olen varsin kriittinen kaiken suhteen ja se varmasti myös lisää fiilistä siitä, etten ole nyt onnellisimmillani ja kaipuutani vanhaan.

Loistavaa olisi, jos en analysoisi näin paljon itseäni, ehkä silloin olisinkin onnellisin kun nauttisin vain hetkestä? Mutta silloinkin pitäisi tehdä valintoja ja jos ei yhtään analysoisi itseään, voisi tulla valinneeksi aivan väärän suunnan. Vai tulisiko?

Normaaleja temppuja?

Siitä onkin nyt vierähtänyt tovi kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Suurin syy lienee karmeassa flunssassa, jonka joku meille toi ja jonka ansiosta olen ollut tosi kipeä nyt jo viikon. En yleensä sairasta pitkään enkä toisaalta osaakaan sairastaa, ahdistun vain kun joutuu ottamaan rauhallisesti eikä kroppa pelaa normaalisti. Nyt on todella ollut tekemistä jo oman mielen pitämisessä suht positiivisena saati sitten tuon flunssan hoitelussa. Junnu-raasukin on ollut räkätaudissa yli viikon.

Viime aikoina olen ahdistuneena pohdiskellut sitä, kuinka paljon kaikenlaista pitäisi Junnu oppia juuri nyt. Potallakäyminen pitäisi opetella, nokkamukista juominen, unipullosta vieroitus, omatoiminen syöminen, yksin nukkuminen ja huh mitä kaikkea vielä… Välillä päätän, etten piittaa normeista ja etenemme Junnun kanssa hänen omaan tahtiinsa, mutta sitten taas iskee huono-äitisyndrooma ja tunnen pakottavaa tunnetta samaistua näihin normeihin.

Pottailun suhteen olemme aivan lähtöpisteessä. Junnu ei tykkää istua potalla, sitä on vain kiva heitellä pitkin kylppäriä. Tämän asian kanssa olen itse ollut levollisimmin mielin, koska monihan oppii kuivaksi vasta joskus lähempänä kolmen vuoden ikää. Mutta neuvolassa kovasti neuvottiin, kuinka pitäisi istuttaa poikaa potalla jokaisen ruokailun jälkeen jotta tottuisi siihen ja sitten vähitellen oppisi homman. Estänkö siis poikani kehitystä jos en tätä tee vai onko parempi odottaa oikeaa aikaa kun istuskelu kiinnostaa Junnua oikeasti?

Netissä moni äiti hehkuttaa, kuinka heidän lapsensa (Junnun ikäisinä) osaavat jo juoda nokkamukista kaiken maitonsa. Junnu juo tasan niin kauan nokkamukista, kun sillä ei ole oikeasti jano/nälkä. Eli nokkiksesta voi siemailla juotavaa, mutta jos oikeasti pitää saada maitoa, on tuttipullo ainoa joka kelpaa. Lisäksi tässä hiertää unipullo, jota ilman Junnu ei nukahda vieläkään. Se kuuluu rutiineihin, joita on vaikea muuttaa ja joita en oikein osaakaan lähteä muuttamaan. Minkä sille mahtaa, että poika sammuu kun juo pullosta?

Yksinnukkumisen ihanne on myös minusta hieman dilemmaattinen (onko tuollaista sanaa edes olemassa?). Junnu yleensä herää joskus aamuyöstä ja itkien pyytää viereemme. Pienenä vauvana hän nukkui aina välissämme ja olin jo tosi ylpeä kun keväällä saimme aika vaivattomasti herran siirtymään omaan sänkyyn ainakin alkuyöksi. Minusta on edelleen niin ihanaa nukkua pojan tuhistessa vieressä, mutta muiden puheista olen taas ymmärtänyt, ettei tällainen ole enää oikein sopivaa. Sen olen ymmärtänyt, että jos Junnu tyytyisi nukkumaan omassa sängyssä, hän saattaisi nukkua yönsä rauhallisemmin kertaakaan heräämättä, mutta muita syitä tälle vieressänukkumisen kiellolle en ole keksinyt.

Jotenkin siis tuntuu, että pojalle pitäisi opettaa kuin koiralle ikään kaikenlaisia temppuja juuri nyt. Selvää on, ettei näitä kaikkia temppuja kannata alkaa yhtä aikaa opettaa, mutten oikein tiedä mistä aloittaisi ja millä sen itselleni motivoisin. Jos ei oikein ymmärrä normin taustalla olevia perusteluja, on sitä vaikea alkaa noudattaa ja nähdä vaivaakin sen opettelussa. Toki ymmärrän, että nämä ovat taitoja, jotka pienen lapsen tulee oppia, mutta mikä on oikea aika, onkin sitten jo toinen kysymys. Kun kyse on ensimmäisestä lapsesta, sitä on vain niin herkkä muiden mielipiteille ja pelkää huonoksi äidiksi leimaamista.

Tähän loppuun täytyy vielä hehkuttaa Junnun taitoja. Sen sijaan, että hän olisi oppinut juomaan nokkiksesta, osaa hän nyt kävellä!!! Ekoja haparoivia askeleita ilman tukea on otettu jo parin viikon ajan, mutta nyt onnistuu jopa metrinkin itsenäinen kävely, kunhan on riittävän mielenkiintoinen maali näkyvissä.